Ikuinen yksinäisyys

"Miltä sinusta tuntuu?" Se on yleinen terapioissa esitetty kysymys. Minä tunnen itseni valkosuklaasta tehdyksi konvehdiksi maitosuklaakonvehtirasiassa.

Se oli ehkä huono vertaus, mutta siltä minusta tuntuu. Täysin vieraalta, jopa omassa ruumiissani. Tiedätkö sinä miltä se tuntuu? Tuskinpa. Kukapa tietäisi ennenkuin kokee sen. Teräksisen kylmyyden, neuloja veitsessä, yhtä kylmää.

Veitsi uppoaa punaisesta aina syvemmälle. Käteni kastuvat makealla. Vaikka teenkin vain salaattia, se tuntuu silti hyvälle. Pilkkoa kaikki vain pieniksi säpäleiksi. Niinkuin minun elämäni. Miksei muiden?

Yleensä tarinoilla on onnelliset loput. Ja tarinat ovat yhtä kuin elämät. Tällä ei ole. Älä lue enempää, et kumminkaan kestä.

Minun tarinani ei edes alkanut onnellisesti, mutta tämä ei olekaan koko tarinani. Tämä on vain pieni katkelma siitä, eikä se siltikään ole onnellinen.

"Joillakin on elämässään muutakin kuin toisten omien pilaaminen." Niin minä väitän. Mutta siellä muuallakin olen vain yksinäinen ja eksyksissä.

Uskotko, että minä tiedän asioistani enemmän kuin sinä? Ai uskot vai? Miksi sitten käyttäydyt kuin tietäisit minusta kaiken? Jopa ne tunteet ja asiat jotka ovat minulle itsellenikin vieraita. Vaikka olenkin eksyksissä, minun itseni on rakennettava kompassi ja piirrettävä kartta ulos tästä viidakosta.

"Älä mene sinne." Miksei? Onko minulla jokin tarttuva tauti?

Vai onko viattomissa kasviksissa jotain vikana? Sitten ehkä kieltäisin jotakuta lähestymästä minua, jos kyseessä olisi liha mitä pilkon. Viattoman eläimen liha, eläimen jonka elämä on riistetty.

Tai ehkä sinäkin hukut silloin samaan viidakkoon kuin missä minä jo olen.

Salaatinlehtiä vesihanan alla huuhdellessa tulee mieleen monia asioita. Vesi on niin pirullinen, mitä kaikkea se voikaan saada aikaan. Ei se puhdista sen enempää kuin likaakaan. Se vain saa tuntemaan itsensä likaiseksi, suolaiseksi.

"Taasko sä itket!" Enhän minä tahallani. Sille ei vain voi mitään jos itkettää. Silloin on vain annettava kyynelten tulla.

Sellainen minun elämäni tulee kai olemaan. Itkua jopa aikuisenakin. Yksinäisenä ja täysin eksyneenä. Mutta konvehtirasia onkin kasvanut jo kokonaiseksi mereksi. Minulla on koko maailma edessäni, en vain osaa nauttia siitä.

Sen sijaan käperryn nurkkaan ja hautaan pään käsiini. Niin kuin nytkin. Minulla olisi mahdollisuuksia, mutta annan niiden valua ohi. Kaikki muu virtaa vapaasti ja kehittyy, vain minä jään yksinäisyyteeni olemaan.

Savusta tulee pää kipeäksi. Mutta savu on mukavaa, minä pidän savusta. Se tekee kaikesta kauniimpaa. Muttaa kaiken hienommaksi, saa aikaan oman tunnelmansa. Usvainen lampikin on kaunis. Usva ja savu, ehkä kaksi maailman kauneinta asiaa. Ne eivät jätä yksin, niihin voi upottautua ja ne voi tuntea.

Mutta kaikki kauniskaan ei ole hyväksi. Tiedän monta kaunista asiaa, jotka ovatkin sisältä mätiä kuin mitkäkin. Kaikki eivät vain tajua sitä.

Salaatinkastiketta, valkosipulin makuista. Se on hyvää, ehkä niitä harvoja asioita mistä pidän. Salaatti salaatinkastikkeineen. Mutta jopa sekin voi pilaantua, aika kuluu.

Yläkerrasta kuuluu pianonsoittoa. Ensin vain yksinkertaista, haparoivaa melodiaa. Mutta sekin saa pian seurakseen toisen, matalamman sävelkulun. Pian kaikki muuttuu soljuvaksi. Se saa veitsen edestakaisen liikkeen katkeamaan. Se ei sopisi tähän, se pilaisi tunnelman.

Loppua kohden tempo vain nopeutuu, kaikki nopeutuu. Jopa hengityksenikin. Elän musiikista. Kunnes kaikki taas hidastuu ja loppujen lopuksi katkeaa kokonaan. Mutta hengitykseni jää vielä elämään, minä en lähde musiikin mukana.

Kun salaatti loppuu, olen taas valmis palaamaan takaisin elämääni. Salaatin teko on vain yksi keino rentoutua, yksi keino miettiä asioita. Mutta sekään ei ole aina hyväksi. Leikkiä veitsenterällä sekin vain on. "Mikä meni väärin?"