Elämän viiva

Kävelen suoraan elämän viivaa pitkin.
Kävelen. Ja kävelen.
Se on niin yksitoikkoista.
Päätän hieman poiketa siitä.
Ei kukaan pahastu jos pikkuisen vain.
Otan askeleen sivuun. Toisenkin.
Huomaan olevani jossain muualla.
Kaukana suorasta Elämän viivasta.
Kuulen ääniä. Menen niitä kohti.
Ne tulevat jostain kaukaa.
Minua alkaa pelottaa.
Tuulen vire heilahtaa sivullani;
Kuka siellä? Säpsähdän.
Ei ketään.
Haluan takaisin suoralle Elämän viivalle.
Siellä oli hyvä olla.
Kadun askeliani poispäin siitä viivasta.
Toivon etten ikinä olisi edes ajatellut poikkeavani siltä suoralta viivalta.
Ja nyt se on myöhäistä.
Kaadun vasten kuumaa ja punaista maata.
En enää kuule enkä tunne mitään.
Minua ei enää ole.

Herään. Olenko vieläkin elossa?
Joku tarttuu minua kädestä.
Se on vahva käsi, luottavainen.
Näin jatkan matkaani,
suoralla Elämän viivalla.