Olipa kerran

Hän kulkenut on pitkän tien,
helvetistä itään.
Syksyn viedessä viimeisen kukan,
jakoi uskoa tulevaan hyvään.
Halusi vain rakastaa,
ja tulla rakastetuksi.
Odotti prinssiä, ken poistaa voisi
tämän helvetin elämän tuskan,
palkaksi saaden sen vain,
lisää lunta tupaan.
Tuuli puhalsi korjaten sen,
viimeisen kesän sadon.
Sydän kipeenä jättäisi hän,
ainoot joille hän rakkautta valoi.
Lapset sydämen alta hän toi,
tähän maailmaan,
kovaan ja kylmään.
Antaen kaiken, minkä hän voi,
ei rahaa,
vain rakkautta jakoi.
Toivoen,
jälkeensä vois,
maailmaa parantaa vähän.