Elämänkerta syntymästä kuolemaan

Syntyessäni strategiset mittani olivat 4,21 kilogrammaa, 51,5 senttimetriä.
Äitini kutsui minua kerjäläisen kelkannaruksi useita vuosia. Vaikka tiesin sen olevan kiusoittelua, nautin siitä, olinhan laiha ja kaunis.
Ala-asteella vatsani oli suuri, makasin lattialla ja vedin ilmaa keuhkoihini, niin sain kylkiluuni erottumaan. Kuudennella kirjoitin päiväkirjaani ikävästäni toiseen ihmiseen, päätin lopettaa syömisen, niin laihtuisin ja saisin huomiota.
Ensimmäisenä syksynä yläasteella kylkiluuni erottuivat ilman, että vedin vatsaa sisään.
177 senttimetriä, 52 kilogrammaa, painoindeksi 16,6. Anoreksia nervosa, Bulimia nervosa.
Vietin useita iltoja peilin edessä, vatsa oli edelleen suuri, pohkeet liian paksut.
Saavutettuani maagisen viidenkymmenen kilogramman rajan, minulle sanottiin, että olen sairas.
Jos en syönyt, kertoi ravintoterapeutti minun olevan tyhmä lapsi, huono. Syödessäni osoitti syyttävä sormi taas, miksi yhtäkkiä näyttelinkin tervettä?
Silloin tajusin, että jos tahdoin olla laihempi, olisi minun luovuttava suuresta intohimostani, tanssista, en jaksaisi muuten. Painoni nousi, mutta pysyin edelleen hoikkana.
Olin lähes terve, mutta vihasin kehoani.
Lopetettuani tanssin painoni nousi puolessatoista vuodessa 12 kiloa. Olin ruma, olin lihava, vanhat ystäväni eivät enää tunnistaneet minua. Vihasin itseäni, vihasin niin paljon.
Enää ei äiti sanonut minua kerjäläisen kelkannaruksi.
Järjestelmällisesti yritin laihduttaa, vuodessa painoni putosi vain hiukan. Olin epäonnistuja.
Huono. Ruma. Lihava.
Toisena lukiovuotenani päätin, että en enää yritä, mutta rahani eikä aikani riittäneet enää ruokaan, syömiseen. Laiha poikaystäväni ihmetteli yhtäkkiä erottuvaa selkärankaani.
Hymyilin salaa, olin viimein onnistunut.
Opettelin uudelleen turruttamaan nälän. Nauroin sille, nauroin keholleni.
Luuleeko tuo tosiaan huijaavansa minua? Ei, en syö.
Abivuoteni alkaessa olin edistynyt huomattavasti, kehoni kaunistui päivä päivältä.
Ylioppilaspukuni leijui päälläni, solisluuni olivat kauniit. Kymmenet vieraat tuijottivat minua, koholla olevat poskipääni herättivät huomiota. Surulliset katseet olivat silkkaa kateutta.
Olin upea.
Äiti sanoi minulle jälleen, että muistutan kerjäläisen kelkannarua.
Voi, miten nautinkaan tuosta hetkestä.
Juodessani vettä, löin pääni ruokapöydän kulmaan ja heräsin sairaalasta.
Lihava sairaanhoitaja katsoi minua lempeästi ja silitti päätäni, piti minua kauniina.
Hän kuitenkin pakotti minut syömään, hetkessä olin varma tuon ihmisen julmuudesta.
Hän oli vain kateellinen ja tahtoi minun olevan yhtä lihava, kuin hänkin.
Huusin ja kiroilin.
Kestin ahdistavan valkoisia peilittömiä seiniä viikon, kunnes karkasin. Asuin kuukausia eri ystävieni luona, äiti soitti minulle usein ja aneli minua palaamaan sairaalaan. Tai edes kotiin.
En suostunut, minun oli saatava olla kaunis, minun oli saatava.
Erään ystäväni kautta tutustuin tyttöön, joka oli kaunein olento, mitä olin ikinä nähnyt. Ohut vaalea untuva peitti hänen kuopalla olevia poskiaan ja löysien vaatteiden alta pistivät terävät kyynärpäät.
Viininhuuruisen illan jälkeen kysyin hänen salaisuuttaan. ”Amfetamiini”, tyttö kuiskasi korvaani. Se oli taikasana, hänen kauttaan sain tuota ihmeainetta.
Se auttoi minua jaksamaan ja sanomaan ei ravinnolle, olin viimein löytänyt sen,
mitä olin etsinyt yli kahden vuosikymmenen ajan. Tunsin olevani voittaja.
Nyt olen väsynyt, jos suot anteeksi, suljen silmäni hetkeksi.