Pienen tytön uni

- kirjoitettu joskus yläasteella -

On keskiviikkoilta. Neloset ovat yksin kotona. Äiti on ulkona syömässä naisten kanssa, ja isä on Salossa metsästämässä hirviä. Anna uskoo, että isä tuo heillekin isot, pelottavat hirvensarvet. Niillä voisi sitten pelotella naapurin Ollia, kun tämä tulee leikkimään. Olli leikkii nelosten kanssa, vaikka on jo iso, kahdentoista. Emma sanoo, ettei Ollilla ole paljon muita ystäviä.
Liisi katsoo TV:stä Joulukalenteria. Emma soittaa pianolla ”Tuiki, tuiki, tähtönen” viereisessä huoneessa koko ajan väärin. Anna lukee lastenhuoneessa, mitäs muuta Anna tekee kuin lukee. Mutta entä minä, Matilda?
Minä taisin olla pahanteossa…
Minä leikin Annaa. Otan kirjahyllystä kirjan ja katson sivuja. Ymmärrän leikisti kaikki kirjaimet. Anna lukee paremmin kuin Emma, mutta Liisi lukee melkein yhtä hyvin kuin Anna. Kirjoitan kirjan sivulle: Anna aNN a aaNnaanna ANNA aNNA , oikein monta kertaa. Kukaan ei tiedä, että se olin minä! Nyt ne luulevat, että Anna sotki kirjan. Punaisella tussilla.
Liisi pudotti olohuoneen ison maljakon, minä ajattelen. Jos minä heitän sen lattialle, se oli varmasti Liisi, joka pudotti sen—vahingossa. Minä suljen varmuuden vuoksi ovet. Maljakko putoaa, se kallistuu hitaasti ja keinuu hetken ennen rysähtämistään lattialle. Emman musiikki loppuu. Emma kuuli…! Ei, hän meneekin vessaan. Emma on huono soittamaan, ajattelen. Ihan turhaan kaikki kehuvat häntä. Minä menen katsomaan pianoa. Typerä piano. En keksi, miten kostaisin pianolle. Otan kokeeksi valkoisesta koskettimesta kiinni. Se ei lähde irti, vaikka kuinka vedän. Sitten muistan. Liisillähän on kynsilakka, jonka hän sai kerran ukilta, koska oli niin kiltti. Liisi on aina niin kiltti. Haen kynsilakan ja kirjoitan sillä nopeasti pianoon: LIISI on tyhmÄ ja emMa
…Samassa Emma seisoo ovella. Mitä sinä teet, hän huutaa. Minä soitan äidille! Liisi juoksee katsomaan ja rupeaa itkemään. Anna tulee myös. Emma on jo puhelimessa.
Pelästyn. Katoan. Juoksen ovesta ulos, en tiedä minne. Pois. Minä suutuin, mutta en tiedä mistä. Eikä minulla ole selitystä. Olli ei varmaan ole kotona. Ainakaan ikkunassa ei pala valo. Juoksen puistoon. Joku koiranulkoiluttaja näkee minut ja huutaa jotain. En pysähdy, vaan juoksen edelleen…
Kaupungintalon kello näyttää yhdeksää. Äiti on varmaan tullut jo kotiin. He eivät halua enää nähdäkään minua, ajattelen. Itken puiston penkillä kylmissäni.
Samassa Olli seisoo edessäni. Matilda? Mikä hätänä? En osaa vastata hänelle. Hän kietoo kätensä ympärilleni. Tule meille, hän sanoo. Kerro siellä mitä on tapahtunut. Sinähän olet aivan kylmissäsi.
En vastustele, kun Olli kiskoo minut mukaansa. Hän keittää teetä ja minun tulee taas lämmin. Jonkin ajan päästä kykenen jo kertomaan, mitä olen tehnyt. Kuinka Liisi ja Anna ja Emma ovat aina niin paljon minua parempia, ja kuinka en itsekään tiedä, miksi rupesin niin pahaksi…
Olli soittaa meille. Äiti oli hyvin huolissaan, en voi uskoa sitä. Huolissaan minusta, vaikka olen ollut niin paha!
Hän tulee hakemaan minut. Itken ja pyydän anteeksi. Hän kiittää Ollia moneen kertaan, että tämä löysi minut puistosta.
Kotona Anna halaa minua ja pyydän häneltäkin anteeksi. Hän ei ole yhtään minulle vihainen. Emma itkee edelleen pianoaan, mutta saamme puhdistettua sen. Liisi sanoo, että olen tyhmä kun sillä lailla rupean riehumaan. Silloin Anna puolustaa minua ja sanoo että Liisi on itse tyhmä. Me teemme sovinnon, kaikki.
Huomenna on minun vuoroni avata joulukalenterin luukku. Enää 11 yötä jouluun! Me menemme kaupunkiin katsomaan Lucia-kulkuetta.
Me luemme iltarukouksen yhdessä ja käymme nukkumaan.