Tunsin silmäni turpoavan kiinni ja veren valuvan nenästäni ja suustani. Makasin kylmässä maassa, vatsaanikin sattui niin pahasti. Halusin itkeä, mutten kehdannut. Minut vedettiin väkisin ylös ja potkittiin vielä pari kertaa takaisin maahan.
Kotiin päästyäni katsoin peiliin. Näytin hyvin kurjalta. Oikea silmäni oli ihan mustana ja muurautunut umpeen, nenäni oli vinossa, huuleni oli auki ja olin yltäpäältä mustelmien peitossa. Vaikka oli 30 astetta lämmintä, laitoin hupparin ja farkut jalkaan. Vaikka olin vain 8-vuotias, laitoin äitini meikkivoidetta edes hieman peittämään rumia ruhjeita kasvoissani. Yritin vääntää kasvoilleni edes jonkinlaisen tekohymyn, kun kuulin äidin tulevan kotiin.
"Herranjestas, mitä sinulle on tapahtunut!?" äitini huusi peloissaan kysymyksensä. "Hyppäsin keinusta leikkikentällä suoraan aitaa päin... Anteeksi äiti," vastasin surullisen kuuloisena. En voisi kertoa äidilleni, että isommat pojat hakkasivat minua, pikkutyttöä. Hetken selittelyjen jälkeen äitini vihdoin uskoi, että olin muka oikeesti tippunut keinusta suoraan aitaa vasten.
Tätä samaa jatkui monen vuoden monet päivät. Pyysin muutaman kuukauden päästä, että pojat eivät löisi tai potkisi minua kasvoihin. Muun kropan jäljet voisin piilottaa isojen vaatteiden alle. Äitini ei ihmetellyt mitään eikä kukaan muukaan. Kunhan vain hymyilin joka päivä ja olin iloinen, se piti kysymykset loitolla.
7 vuotta kului ja väkivalta oli jo takana päin. "Minkä takia et koskaan puhu lapsuudestas?" kysyi eräs ystäväni eräänä perjantai-iltana, kun olimme kaveriporukalla katselemassa elokuvia. "Oon huomannut, että aina kun me muut jutellaan millaisia me oltiin pienenä ja sen semmosta, sä aina vaikenet ja katsot pois päin, tai lähdet tekemään esim. ruokaa tai muuta vastaavaa," ystäväni jatkoi. Huokaisin ja kysyin heiltä, olisivatko he valmiina kuuntelemaan minua ja viemään salaisuuteni mukanaan hautaan. Jokainen nyökkäsi uteliaisuudesta ja aloin kertomaan.
Tarinani jälkeen jokainen oli hiljaa silmät pyöreänä ja jotkut tulivat halaamaan minua. Kaikki nuo säälivät katseet, tiesin että oli väärin kertoa heille. Toinen kaverini kysyi hiljaisella äänellä, että miten olen päässyt asian yli niin helposti, kun olen aina niin iloinen ja pirteä, positiivinen ja mukava kaikille. Vastasin heille suorilta käsin, "On helpompaa esittää iloista, kun selittää kaikille erikseen miksi olen surullinen".
Jatkoin hymyilyä, nauramista ja iloisena olemista. Esitin kaikille, että olen kunnossa. Aluksi näin joka päivä ystäviltäni ne säälin katseet ja kuulin aina samat kysymykset, "Mitä sulle tänään kuuluu? Oothan nyt kunnossa?". Nauroin aina ja vastasin hymyillen, että tottakai mä oon. Lopuksi he uskoivat sen ja lopettivat kyselyn.
Joka ilta menin kotiin hyvin väsyneenä. Olin puhki siitä kaikesta esittämisestä. Yöt näin painajaisia ja silmieni alla oli ollut monen vuoden ajan kauheat silmäpussit. Mutta ennen kaikkea pelkäsin katsoa oikean jalan reiteeni. Siinä komeilee yhä, 7 vuoden jälkeen, 12 senttinen puukotushaava. Se, jos mikä sattuu. Nähdä joka päivä arpi, joka muistuttaa siitä, että kaikki mitä lapsuudessa tapahtui olikin totta, eikä vain unta. Ehkä joku päivä suljen mieleni niiltä asioilta. Ehkä joku päivä arpeni kuluu pois. Ehkä joku päivä olen taas oikeasti onnellinen.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
