Portinpielien pihka

1

Jossakin tuolla
hirvien helvetissä
vanha mies kulkee pitkin
ratakiskoja ja hyräilee surusta
kalvennein käsin, maalatuin kasvoin,
                     kielensä alla kevät:

- Eeli, Eeli, miksi, miksi, miksi ei?


Kirsikat ovat kukkineet, luumupuut ja omenat,
karviaiset ja kevätesikot, nyt on ruohojen aika,
heidän vuoronsa, jotka ovat nöyrät ja
vaatimattomat.


Odotan sanaa auringosta juopuneilta unikoilta,
kimalaisilta, pilviltä, odotan sanaa tulvivalta
Niililtä, Ra:lta ja hänen veljeltään, vaan

Ithakan peltojen yltä ovat pääskyset kadonneet,
kurjet ja peltopyyt.

2

Hautojen yllä
liekehtivien hunajakennojen
                           nälkä,
unessa
erakkomehiläisen maja,
metsä kasvanut puut umpeen.



Portaat narisevat.
Airot narisevat.
Portinpielien pihka.


Niityt ja meret, hiekkateiden kiima.
Sokeripalan sisällä joutsenen sulka.

3

Ohitan metsän.
Ohitan kaupungin.
Tällä tiellä tuhannet ristit:

           kettuja, mäyriä, ihmisiä,
               muurahaiset pyramideissaan, kuningatarten muumiot              
                          syvällä niiden sydämissä, ikuiset synnyttäjät.


Kuiskata ja rakastaa,
olla hevonen olematta hevonen,
olla auringon tomua, kipinä kauan sitten
kuolleesta tähdestä, joka laskettiin avaruuden
kämmeniltä mereen.



                                                Liueta, sulaa mullaksi ja parkaista.
                                                   Ensimmäistä ja viimeistä kertaa.