Mut hei ku sä katot tätä vuosien päästä ja sä tajuut sen; mä en oo enää täällä. Mä päästin irti jo kauan sitten ja vajosin pohjalle. Mun päälläni on nyt musta silkkiverho ja valkovuokkojen terälehtiä.
Sitten sä mietit miten mä voin vieläkin repii sen palasiks ja vieläkin se sattuu yhtä paljon. Etkö sä vaan vois heittää sitä menemään? Hautaisit sen jonnekkin, polttaisit tai veisit kierrätykseen. Ku niitäkin on, joilta se kokonaan puuttuu. Vaan ne, joilla sitä ei ole, on oikeastaan tosi onnekkaita. Ne ei tiedä miten paljon voi sattua.
Ja nyt sä silti annat mun repii sen palasiks vaikken oo edes olemassa. Kidutat ittees ja tapat jotain noin hyvää. Kun sä saat tuskas, kun mun kädet on märät sun verestäs, sä tiedät etten oo olemassa. Vaan silti oon taas kerran todellinen.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
hieno ja ihana runo, tykkäsin, kiitti kauniista sanoistasi *hali*
Tämä runo koskettaa syvältä.