Nimetön

Runoilija Nitionia^

nainen
Julkaistu:
10
Liittynyt: 2.5.2004

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

 

Junan vauhti halkoo kaunista kesämaisemaa. On keskipäivä, aurinko paistaa kirkkaimmillaan, ja on hyvin kuuma. Kun katsomme eräästä junan ikkunasta sisään, pääsemme vaunuun jossa tunnelma on melko tiivis.

Aurinko polttaa matkustajien päänahkaa, hengitys on raskasta ja hikikarpalot valuvat otsalla. Eräällä penkillä istuu kiharahiuksinen nainen, jolla on valkea hellehattu päässä. Kesämekossa on punaisia kukkia valkealla taustalla ja kädet makaavat rauhallisesti sylissä. Hänen jalkojensa juurella on pieni kassi ja näyttää siltä kuin sen sisällä ei olisi mitään. Voi, miten kuuma ulkona on. Täällähän vallan pakahtuu. Tosin, luulenpa että minulla on paljon siedettävämpi olo kuin vieressäni istuvalla miehellä. Hänellä on tumma puku päällään, näyttää aivan siltä kuin hän olisi menossa hautajaisiin. Harmi kun en näe hänen kasvojaan, hän kääntynyt selin minuun. Hän näyttää kuitenkin mielenkiintoiselta. Voisin kai jossain vaiheessa matkaa yrittää puhua hänelle. Olisi kai minunkin aika jo tutustua uusiin ihmisiin, olenhan koko tämänastisen elämäni katsellut vanhoja naamoja.
Junan ikkunasta näkyvät maisemat vaihtuvat nopeaa ja näyttävät olevan täyttä sekametelisoppaa josta ei saa revittyä mitään muuta irti kuin vehreän vihreää, kun juna vie matkalaisia läpi metsän. Junan välillä hidastaessa vauhtiaan ja pysähdellessä asemille ja kaupunkeihin, joiden nimet eivät lainkaan kuulosta tutuilta, maisemaan pääsee kiinni. Välillä näkyy leikkiviä lapsia pihoillaan, ja asemilla parit suutelevat joutuessaan eroamaan toisen matkan vuoksi. Maailma jatkaa liikettään ruudun toisella puolella, täällä vaunussa ilma on kuin pysähtynyt.

Nainen kääntää pään pois ikkunasta, ja hetken hänen kasvoillaan viipyy ahdistunut ilme. Hänen silmistään voi nähdä sirpaleita ja välillä näyttää aivan siltä kuin hän haluaisi itkeä, mutta pitää tunteensa sisällään. Kädessään hän puristaa pientä mustavalkoista palaa valokuvasta, joka on reunoistaan rispaantunut. Se on kai revitty puoliksi jostain kokonaisesta kuvasta jonka toinen puoli on hävinnyt, mutta huomaa että se on joku hyvin tärkeä. Sen reunaan on kirjoitettu mustekynällä joku nimi. Välillä nainen avaa kämmenensä ja katselee kuvaa hymy huulillaan. Hänellä on kauniita muistoja jostakin, mutta mistä?

Hänen vieressään istuva mies on edelleenkin selin kiharapäähän. Kauniimman sukupuolen edustaja ei enää jaksa kuunnella heidän välillään riippuvaa hiljaisuutta, vaan puhkoo sen.

" Täällä on vähän kuuma. " Hän toteaa vienolla äänellä, ja odottaa jonkinlaista vastakaikua. Mies ei kuitenkaan puhu hänelle mitään, ei käänny edes katsomaan kuka hänelle puhuu.
" Huhuu? " Tyttö kysyy uudestaan ja jää odottamaan.
" Voi, anteeksi. Kieltämättä täällä on hitusen kuuma. " Mies vastasi. Ei töykeästi, mutta lyhyesti. Edelleenkin selkä kääntyneenä.
" Niinpä. Mikä sinun nimesi on? "
" Nimeni, kun kerran haluat tietää, on Anthony. Luultavasti et tee sillä mitään. Entä sinun? "
" Anthony.. Nimi herättää muistoja. Minun nimeni taas on Annaleena. Hauska tutustua."
" Samoin. " Anthony vastaa. Hänellä ei kai ole tapoja, Annaleena miettii mielessään turhautuneena. Ei sitten, jos ei seura kelpaa.

Yhtäkkiä pellavapäinen pikkupoika juoksee pitkin vaunun käytävää huutaen intiaanihuutoja. Hänen perässään juoksee pikkutyttö, jolta poika on ilmeisesti vienyt nuken. Tytön naama on rutussa, ja hän huutaa kurkku suorana ja vaatii poikaa palauttamaan hänen kauniin Annabella nukkensa, mieluiten elävänä. Matkustajat tarkkailevat tilannetta, ja miettivät että missäköhän näiden lasten äitiparka mahtaa luurata. Mahtaisi häntä hävettää, kun jälkikasvu juoksee pitkin junan käytäviä. Pian tapahtumat saavat hauskan käänteen, kun poika kääntyy ja pysähtyy salamannopeasti. Tyttönen ei osaa odottaa tälläistä tilannetta, vaan juoksee vieläkin yhtä kovaa ja tömähtää poikaan ja he molemmat lentävät mukkelismakkelis lattialle. Kaikki matkustelijat odottavat itkua ja karjumista, mutta toisin käy. Kuriton poika iskee silmää, ja ojentaa kovia kärsineen nuken pikkutytölle. Tyttö nauraa. Kaunista, helisevää, lapsen naurua.

Annaleena havahtuu, ja jää miettimään. Lapsen nauru herättää muistoja lapsuudesta. Herättää muistoja pehmeistä käsistä, jotka nostavat hänet pois vaalenpunaisesta ammeesta. Vesi on lämmintä, ja lasta harmittaa kun ei ole enää aikaa kylpeä. Pian lapsi havahtuu ääneen, joka on yhtä pehmeä kuin kädet: " Annaleena, nyt riittää. Olet kylpenyt jo tarpeeksi. " Lapsi nauraa vastaukseksi. Kaunista, helisevää, lapsen naurua.

Yllättävä tuulenpuuska puhaltaa ikkunasta sisään ja tuo kaivattua ilmaa junavaunuun. Puuskahdus on voimakas, ja se lennättää myös nuoren naisen hellehatun lattialle. Hetken hän uskaltaa odottaa, että mies nostaisi hatun ylös kohteliaasti, mutta näin ei käy. Tummapukuinen selkä on edelleen häntä päin, ja mies on tuskin huomannut että hänellä ylipäätään oli hattu päässään. Annaleena tuhahtaa ja nostaa hatun itse. Kyllä naisetkin osaavat, hän ajattelee.

Ikkunastaan ulos katsahtaessaan hän näkee paljon vettä. Juna kulkee yli sillan, joten sen vauhti on vähän hidastunut, ja kulkijoilla on hetkellinen mahdollisuus tarkastella kesäisiä maisemia. Vesi on sinistä, houkuttelevan sinistä. Muutama laiva keikkuu aalloilla. Ne kannattelevat miehiä, jotka ovat kalastamassa. Ehkä he eivät saa kalaa, mutta ainakin heillä on hauskaa, ja ei ole taatusti näin kuuma! Hän ajattelee kateellisena. Mutta toisaalta, minulla on määränpää.

Kokonaan toisella puolella maata, erään niityn päällä oleva talo on tyhjillään. Sen ovi repsottaa auki, aivan kuin sieltä olisi joku lähtenyt ja hyvin kiireissään. Mustavalkoinen kissa pyörii mökin ympärillä, ja haistelee maata, mihin ovat mahtaneet emäntä ja hänen seuralaisensa lähteä, kumpikin eri suuntaan menivät kauheaa vauhtia. Se ei kuitenkaan tiedä vastausta. Sisällä talossa kaapit ovat auki, tavaraa on vain kahmittu mukaan. Pöydällä on tyhjä valokuvakehys, josta lasi on rikottu ja kuva sen sisältä on otettu pois. Tuuli huojuttaa ikkunaverhoja, joissa on punaisia kukkia valkealla taustalla.
Naisen silmät lupsahtavat kiinni, ja luomien sisäpuolella olevat muodottomat möhkäleet alkavat tiiivistyä liikkeiksi ja selviksi mielikuviksi. Hän vaipuu rauhalliseen uneen.

Unessa on komea mies, jonka hampaat ovat valkoiset hänen nauraessaan. Hiukset ovat ruskeat ja pörröiset, kasvoissaan muutama likatahra. Hän on ilmeisesti ollut tekemässä jotain likaista hommaa. Mies heiluttaa kättään, ja kaappaa naisen syliinsä. He näyttävät onnellisilta ja siltä, kuin millä hetkellä tahansa taivas aukeaisi ja kaappaisi heidät syleilyynsä. He ovat rakastuneita. Taustalla olevat verhot liehuvat navakassa tuulessa. Näyttäisi kuin ikkunaverhoissa olevat punaiset kukat eläisivät omaa elämäänsä.

Yhtäkkiä uni vaihtuu. Huutoa, silmitöntä itkua, oven pauketta, ääni joka kuuluu kun paperi repäistään, tyhjyys.

Annaleena avaa silmänsä, ja katsoo vierustoveriaan päin. Tämä on kääntynyt häntä kohti! Nainen räpäyttää silmiään yhä uudestaan ja uudestaan, ja miettii näkikö hän oikein. Aivan kuin hän olisi nähnyt samat kasvot vierustoverissaan, kuin äsköisessä unessaan. Hetkessä mies on kuitenkin kääntynyt takaisin selin tähän. Annaleena hengähtää syvään. Näin varmasti harhoja, hän tuumi. Eihän se olisi mahdollista.

Konduktoori kuuluttaa, että matka on päättynyt, ja tämä on junan pääteasema. Samaan hengenvetoon hän pyytää matkustajia lähtemään ulos vaunusta, ja toivottelee hauskaa loppupäivää. Hänen vierustoverinsa nousee, ja lähtee nopeasti. Harmi, Annaleena tuumaa. Häneen olisi kai ollut mukava tutustua. Tosin hänen nimensä ei luvannut mitään kovin hyvää. Hän nappaa laukkunsa, ja suuntaa kohti oviaukkoa. Laskeutuessaan junan portaita alas, hän nuuhkii ilmaa. Aivan selvä kaupungin tuoksu. Jokapuolella vilisee ihmisiä, joilla on jotakin tärkeää menoa, sillä jokainen kiirehtii. Juoksee. Ihmiset halailevat toisiaan, juttelevat, läiskivät kättä ja kiroilevat. Tämä on kaupunki.

Annaleena etsii erästä tuttua henkilöä, tuttua henkilöä vuosien takaa, jota hän ei ole käynyt tervehtimässä pitkään aikaan. Pian hän huomaa iloiset, pyöreät kasvot ja samassa tuntee kädet ympärillään.

" Voi tervetuloa, tervetuloa tänne kaupunkiin, kultapieni. Menikö matka hyvin? Oliko sinulla kiva vierustoveri? "
" Äiti! Ihana nähdä sinua, kiitos kiitos! Matka meni hyvin, olen vain kovin janoinen, sillä vaunussa oli hyvin kuumaa. Vierustoverini ei ollut kovin puhelias. "
" Voisinko hakea juotavaa sinulle? Samalla voisin soittaa taksin, sillä meidän kai pitäisi päästä kotiinkin täältä. Voitko odottaa tässä? "
" Tottakai. Tule pian. "

Hänen äitinsä katoaa pian ihmisjoukkoon, hän keplottelee taitavasti korkokengillä läpi tungoksen ja häviää näkyvistä.
Yhtäkkiä hänen takaansa kuuluu karhea ääni, miehen ääni.
Annaleena kääntyi, ja huomasi olevansa kasvokkain junamatka-aikaisen vierustoverinsa kanssa. Nyt hänellä oli päällään mustat aurinkolasit. Mies puristi kädessään jotain.

" Avaa kätesi. " Hän pyysi.
Täristen kiharapää aukaisi hikisen kätensä ja näytti valokuvaa.
Mies riisui lasinsa, avasi kämmenensä. Sieltä paljastui repaleinen puolikas valokuvasta.
Ja ne puolikkaat sopivat yhteen.

Selite: 
äidinkielen tehtävä. onnistuin mielestäni hyvin
Kategoria: 
 
 

Käyttäjän kaikki runot