Hiutale

Runoilija greentea

nainen
Julkaistu:
10
Liittynyt: 20.4.2004

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

Olen vain pieni tyttönen, joka tanssii pimeällä sateenkaarella. "Nyt tai ei koskaan, mutta aina oikealla hetkellä." "Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä samanlaisempina ne pysyvät."
 

Puin ulkovaatteet jo tottuneella tyylillä päälleni, nopeasti, mutta hiljaa. Oli pakko päästä ulos täältä, kun se oli vielä mahdollista. Isä raivosi itselleen keittiössä. Hiukseni olivat hieman sekaisin, isä kipinöi jo. Onneksi ei mitään pahempaa, vielä. Olin jo tottunut tähän. Huoneilma oli taas tiivistynyt turhien sanojen ansiosta, aistin sen. Pian se olisi kuin suuri pommi. Lopulta sen kuori ei enään kestäisi painetta ja se räjähtäisi tuhansiksi sirpaleiksi. Sirpaleiden kerääminen olisi tuskaa.
Läimäytin ulko-oven takanani kiinni ja kipitin raput nopeasti alas. Raputkin tuntuivat viestittävän kivisellä kylmyydellään minulle: "Tervetuloa maailmaan." En kaivannut isää juoksemaan perääni. En tarvinnut enään lisää huutavia syytöksiä selkääni.
Ulkona satoi hiljalleen lunta. Isoja valkoisia hiutaleita leijaili hitaasti taivaalta kohti maata, tätä kylmän kaunista helvettiä. Kaunista, tietysti. Jäinen hanki raksahteli jalkojeni alla, kun lähdin juoksemaan. Aivan kuten unelmanikin, hanki tarvitsi rikkoontuakseen vain yhden iskun. Pian lumikaan ei olisi enään synnittömän puhdasta ja valkoista. Huomenna se olisi jo varmaan hiekkaa ja pikkukiviä täynnä. Ainakin kadut olisivat kuin suklaanougatjäätelöä. Lumi ei kuitenkaan estänyt nopeaa katoamistani pihapiiristä näkymättömiin.
Pian rauhoitin vauhtini. Kaivoin luurin esiin taskustani ja katsoin kelloa, se oli jo hieman yli yhdeksän, mutta eipä se minua haitannut. Laitoin saman tien koko luurin kiinni, vaikka tiesinkin, ettei isä ennen keskiyötä perääni soittelisi. Oli se nähnyt nämä iltakävelyni ennenkin. Äidin luokse en halunnut mennä, enkä jaksanutkaan. Olihan sinne vähän liian pitkä matkakin. Pimeys ja kylmyys eivät haitanneet minua, olin tottunut. Yksin oli paras olla.
Lähdin talsimaan kohti läheisiä kukkuloita. Vuosien ajan olin käynyt aina sillointällöin iltamyöhällä istuskelemassa niiden päällä ja mietiskelemässä asioita. Lumi narskui jalkojeni alla yhtä tylsään ja tuttuun tapaan kuin ennenkin. Kulkiessani katselin lumihiutaleiden hentoa tanssia katulampun kirkasta valoa vasten. Mietin, miksi me ihmiset emme voineet olla samanlaisia kuin ne. Välittämättä muiden erilaisuudesta, huolettomina, tekemättä ja ajattelematta mitään tanssisimme ilmojen halki ja painautuisimme lopulta pehmoiseen lumipeitteeseen kaikkien muiden hiutaleiden joukkoon. En tiennyt olisiko se helppoa tai helpottaisiko se mitään asiaa, mutta ainakin sitä olisi hauska kokeilla.
Lopulta olin kukkulan juurella. Tietenkään ketään ei näkynyt kukkulan päällä, onneksi. Aloin varovasti kapuamaan rinnettä ylöspäin. Rinne oli jäinen ja liukas pulkkailijoiden jäljiltä. Muistin yhä ne kerrat, kun kakarana kävin isän kanssa täällä myös. Oli niin hauskaa. Ajat muuttuivat, niin se vain oli.
Liukastelustani huolimatta en luovuttanut ja lopulta olinkin kukkulan päällä. Kuin tervehtiäkseni tätä turvallisen tuttua paikkaa, katselin ympärilleni jokaiseen ilmansuuntaan. Ei mitään uutta, mikään ei ollut näyttänyt muuttuvan. Ehkä siksi täällä tuntuikin niin turvalliselta.
Pakkanen kipristeli ilkeästi nenässäni ja vedin kaulaliinaa ylemmäs sen suojaksi. Takki lämmitti ihanan suojaisasti kehoani. Takki ei myöskään lakkaisi suojaamasta minua ilman minun lupaani. Olihan se hyvä, että edes joku asia tuntui suojaiselta.
Hetken katseltuani huomasin alhaalla hangessa pienen lumienkelin. Pystyin kuvittelemaan ruskeahiuksisen nauravaisen pikkutytön hankeen heiluttelemaan käsiään ja jalkojaan. Sellainen minäkin olin joskus ollut. Lähistöllä näkyi myös koiranjälkiä. Huomenna nekin olisivat poissa, aivan kuten isän lupauksetkin.
Istuin alas ja kiersin käteni jalkojeni ympärille. Suljin silmäni ja painoin pään käsieni väliin. Päässäni soivat isän kipeät sanat. Olisin mielelläni unohtanut ne, mutta en pystynyt, sattui liikaa. "Itsemurha ei ole mikään kiristyskeino!" se oli huutanut minulle naama punaisena. Ei se ollutkaan kiristyskeino. Se oli asia jota kerroin miettiväni joskus. "Nyt kuule tyttö...", se oli sanonut viimeisimpänä ennen kuin oli nostanut minut hiuksista ja niskasta ilmaan. Ja minähän kyllä kuulin. Kuulin huudon ja tunsin viiltävän kivun. Se oli kiikuttanut minut huoneeseeni rauhoittumaan. En kyllä kummoisesti rauhoittunut. Isä oli taas onnistunut aukaisemaan vesihanan sisälläni. Sen pitäisi varmaan olla jo tyytyväinen saavutuksiinsa.
Kyyneliä valui hiljaa pitkin punaista, kylmää poskeani. Onneksi osasin sentään vielä itkeä, muuten minua tuskin enään olisi. Kipu niskassa muistutti vieläkin olemassa olostaan. Kai minä sitten ansaitsin tämän. Olin ollut taas typerä ja tehnyt jotain väärin. Mutta mitä, sitä en tiennyt. Myönsin kyllä, etten ollut laittanut aiemmin päivällä perunoita tarpeeksi aikaisin kiehumaan, mutta oliko se muka hyvä peruste isän käytökselle. Kerrankin yritin tänä iltana avautua isälle. Yritin kertoa, että minulla ei ole hyvä olla. Isä käski minun vain ryhdistäytyä ja ottaa itseäni niskasta kiinni. Niin, kun en heti itse ottanut, niin hän sitten ainakin otti.
Ikävöin taas Timoa, rakasta isoveljeäni. Jos hän olisi ollut kotona, niin tuskin minäkään täällä nyt istuskelisin. Timo suojeli minua isän sanoilta ja teoilta, mutta ei kumminkaan liikaa. Antoi hän minulle aina ensin mahdollisuuden yrittää, mutta jos isä alkoi käydä aivan ylivoimaiseksi, niin Timo tuli väliin. Timon sanoja isä uskoi paremmin kuin minun. Toivottavasti se oli onnellinen omassa kodissaan.
Kyyneleet olivat jäätyneet poskilleni ja nenäni oli täysin tukossa. Minulle alkoi tulla jo hieman kylmä. Varpaat alkoivat tuntumaan vähän kohmeisilta. Nostin päätäni ja katsoin taivaalle. Näin paljon tähtiä tummansinertävällä taivaalla. Muistin jälleen vanhan tarinan, jossa kerrottiin pois menneiden rakkaittemme katselevan meitä tähtien kautta. Tiesin ettei se ollut totta, mutta halusin usein silti kuvitella sen olevan totta. Puhuin usein kuolleen siskoni, Sannan kanssa tällä tavoin. Niinpä päätin nytkin kysyä neuvoa häneltä. "Mitä mun pitäisi nyt tehdä?" aloitin hiljaa. "Oletko vielä itse edes kerinnyt miettiä?" Sanna sanoi pehmeällä äänellä. "Oon kuule miettiny aika monia vuosia!" huudahdin. "Sittenhän sinun pitäisi tietää. Kokemalla oppii siskosein.", Sanna vastasi. "Mutta kuinka voin oppia, kun ei kukaan opeta?" kysyin ihmeissäni. "Voit oppia löytämällä uusia ratkaisuja.", Sanna rauhoitteli minua. "Mutta kun kukaan ei kerro, mistä ne ratkaisut löytyvät!" tiuskaisin. "Jos joku sen kertoisi, tämä maailma olisi liian helppo ja me emme koskaan oppisi mitään. Kokemalla oppii.", Sanna totesi. "No joo, ehkä. Mutta oon oppinut niin paljon kokemalla, että ei enään oikein tee mieli kokea tai oppia mitään.", vastasin. "Ymmärrän kyllä jos sinusta tuntuu siltä, mutta kuules, mietit ehkä asioita joskus vähän liikaakin ja siksi sinua sitten stressaa.", Sanna sanoi. "No joo, ehkä.", vastasin hetken mietittyäni. "Mutta jos sitten jaan asioitani jonkun kanssa, nii sitte saan kuulla, että olisi ensin hyvä miettiä itse tai et kyllä elämä opettaa.", jatkoin tiuskien. "Noh noh, ei ny ole hätää. Minä olen tässä, sun turvanas.", Sanna sanoi lempeästi ja samalla tunsin, että joku piti käsiänsä hartioillani. Lämmin tunne valtasi minut. "Aina omia mietteitään ei tarvitse edes lausua ääneen. Aina ei tarvitse toisen mielipidettä. Lopulta kuitenkin itse löytää ratkaisun pulmaansa. Vaikka se ei sitten olisikaan paras mahdollinen ratkaisu, niin ei se haittaa, ei sen tarvitsekaan olla. Ratkaisuja kokeilemalla sitten opit löytämään ne oikeat tavat toimia eri tilanteissa. Ymmärrätkö rakas siskoni?" Sanna yritti selittää. "Kyllä rakas siskoni, minä ymmärrän, ainakin jotain. Kiitos.", vastasin hymyillen. "No hyvä. Menehän nyt kotiin, ettet palellu jääpuikoksi.", Sanna sanoi ihanalla äänellään. "Selvä. Mutta mitä minä sanon isälle?" kysyin vielä. "Kyllä sinä tiedät. Hei hei ja tavataan taas. Muista, että sinulla on aina turva, kunhan vain osaat katsoa tarkasti ja oikein.", Sanna sanoi. "Mutta....", koitin jatkaa, mutta tajusin etten saisi enään vastausta.
Nousin seisomaan ja laskeuduin rinnettä varovasti alas. Katsoin vielä kerran kukkulan päälle ja lähdin sitten talsimaan kohti kotia. Potkiskelin pientä jääpalaa eteenpäin ja mietin vielä Sannan sanoja. Niissä oli kyllä jotain itua, myönsin sen. Kehittelin suunnitelman isää varten. Toivoin sen onnistuvan.
Kohta olinkin jo rappumme alaovella. Kaivoin avaimet taskustani ja menin sisään. Minua jännitti ja mietin, mahtoiko isä olla vielä vihainen. Avattuani kotioven, huomasin, että isä oli tainnut mennä jo nukkumaan, koska valot oli sammutettu. Riisuin ulkovaatteeni, söin jogurtin ja tein iltapesut. Koitin siis hipsiä mahdollisimman hiljaa nukkumaan.
Vihdoin sammutin kaikki sytyttämäni valot, otin luurin mukaan takin taskustani ja menin huoneeseeni. Laitoin luurin päälle ja huomasin kellon olevan jo yli yksitoista. Pian kuului tuttu piipitys, olin saanut viestin isältä. "Anteeksi rakas tyttäreni. Oli rankka työpäivä enkä jaksanut enään hillitä itseäni. En tiedä milloin luet tämän viestin, mutta tule pian kotiin. Menen nyt nukkumaan, jutellaan huomenna lisää.", siinä luki. Suupieleni nytkähtivät pienesti ylöspäin, koska minäkin olin väsynyt, en jaksanut jäädä miettimään asiaa kuitenkaan sen enempää. Ehkä tämä ratkeaisi jollain tapaa. Ainoastaan kokeilemalla voisin selvittää, mikä olisi se paras tapa.

Selite: 
Aika henkilökohtainen, mutta pistinpähän kuitenkin. Ei kuitenkaan ole täysin faktaa ja nimiä on muunneltu. Virheitä tuolta löytyy, vaikka olenkin useita kertoja tarkistellut.
Kategoria: 
 
 

Käyttäjän kaikki runot

Runoilija Runon nimiLajittele laskevasti Luontipäivä Kommentteja Kategoria
greentea Anna 15.3.2005 1 Runo
greentea En halunnut. 1.4.2005 0 Runo
greentea Hiutale 23.3.2005 0 Runo
greentea kärpässieni 2.7.2005 2 Runo
greentea Koitan 20.11.2006 1 Runo
greentea Nimetön 13.4.2006 0 Runo
greentea Nimetön 19.6.2005 0 Runo
greentea Nimetön 4.11.2006 0 Runo
greentea Rakennus 25.11.2006 1 Runo
greentea Täällä 18.6.2005 2 Runo