Rakkausruno 2

Runoilija mamabeard

mies
Julkaistu:
10
Liittynyt: 10.4.2022
Viimeksi paikalla: 29.9.2022 9:39

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-



Jossain joskus nimimerkkini oli aitiparta (ääkkösten puuttuessa) ja englanninkielisenä vastineena mamabeard. Paino jälkimmäisessä. Ei parrakas äiti, vaan äidillinen parta. Netissä kaikki perustuu niin kauheasti mielikuviin. 

Runoilen sivustolla myös nimimerkeillä u roskala (vuodesta 2008) ja mika-markku. Tällä nimimerkillä proosallisempia tarinoita. Osa tarinoista siirretty u roskalan runoista.


   
   Proosallisten tarinoiden motto:

   "Kaikki rakkaus manipuloi ja taide on suurta propagandaa. Tämäkin."

   (mika-markku 19 04 22)
 

 


[voi kuinka hirveä onnettomuus]

Päätin ratkaista arvoituksen. Kylän seppänä, häkin rautojen takojana minulla oli siihen jonkinlainen, ääneenlausumaton velvollisuuskin. Tähyilimme metsän suuntaan. Katseemme osoittivat että syyllinen oli olemassa. Katsoimme siis itsestämme poispäin pimeään. Kuiskasin lähimmille miehille jotain, ja he nyökkäsivät. Menimme koteihimme. Keräännyimme hetken kuluttua aukiolle.

Nyt lähdimme etsimään syyllistä metsän pimennosta. Kuljimme pitkin askelin emmekä varoneet risahduksia, astuimme kuivien oksien päälle tahallamme. En tiedä oliko se läpinäkyvää. Sydämeni hakkasi. Jalkamme upposivat kosteaan sammaleeseen ja homehtunut puu sekä mädäntyneet kasvit tuoksuivat voimakkaasti. Naava kiertyi kasvoillemme rihmoina ja päätin että olemme tulleet kyllin pitkälle. Valoa siivilöityi tiheiden puiden läpi vain vähän.

Painauduin lahoa runkoa vasten, se oli sopivasti ontto ja tarjosi tilaa keskikokoisen miehen kätkeytyä, muut jatkoivat eteenpäin äänekkäästi. Heidän kulkemisensa oli vaivalloista ja kompuroivaa. Toisiaan vasten horjahdellen, suojaten toistaan näkymättömiltä katseilta he ottivat takkiensa suojista tavarat, yhdistivät palaset yhteen ja salaa rakensivat kokoiseni hahmon. Eräs heistä totesi suureen ääneen: rikollinen on eksyttänyt meidät, käännymme takaisin!

Kauempaa katsottuna näytti että heitä palasi takaisin yhtä monta kuin oli lähtenytkin.

Sillä välin olin kiivennyt puun sisälle. Merkillistä kuinka orvoksi ihminen tuntee itsensä jäädessään yksin. Kylään oli kuitenkin vain kivenheiton matka ja huutoni luultavasti kantautuisi sinne saakka. Jos maasto ei olisi näin vaivalloista he ehtisivät tänne nopeastikin.

En tiedä mistä se johtui, lahoavien kasvien lemusta vai oliko itse puu, jonka sisällä piileskelin, salaliittoutunut näkymättömän viholliseni kanssa. Erittikö se huokosistaan aivot sekottavaa myrkkyä. Hitaasti mutta perusteellisesti maailmani alkoi kääntyä ympäri ja se, mitä olin sisäpuolelta, kiertyi eteeni jonkinlaiseksi maisemaksi. En ole varma olinko hereillä vai unessa. Kerron asiat niin kuin muistan ja ymmärrän. Hämärä tihentyi syväksi pimeäksi. Pimeässä kuului ihmisenkaltaisia mumisevia ja valittavia ääniä.

Jos kertomukseni tuntuu teistä oudolta, ajatelkaa että nukahdin. Ehkä on turvallisinta ajatella niin. Kyllä, olin unessa. Syvässä unessa. Se oli outo uni. Tällainen.

Makaan vuoteessa, kuulen äidin ja isän keskustelevan. Äidin hiljainen valittava ääni saa minut herkistämään kuuloani. He puhuvat tulevaisuudestani. Jonkin aikaa kuunneltuani kuva hahmottuu. Kaksi suuta on liikaa ruokittavaksi. Kylän ennustaja on lukenut teurastetun sian maksasta, että kesällä sataa lunta ja halla vie viljan. Isä tekee päätöksen. Minut lähetettäisiin metsän toisella puolella olevien sukulaisten luo, mukaan saisin eväät ja kartan, jonka avulla selviytyisin suonsilmäkkeiden ja muiden vaarojen läpi. Korppi lähetettäisiin matkaan jalassaan nahkainen viestikotelo, se lentäisi naapurikylään tiedon että olen tulossa. Milloin lähtö tapahtuisi? Huomenna, sanoo isä. Viikon kuluttua, sanoo äiti. Isä myöntyy: kolmen päivän kuluttua lähetämme hänet matkaan.

Seuraava aamu oli kaunis. Pyysin että isosisko veisi minut uimaan. Äiti ja isä katselivat meitä hellästi. Pian olimme rannalla. Minä ja sisko.

Korvissani alkoi nyt surista, puut taipuivat kohti, oksat osoittivat piilopaikkaani. Sydämeni jyskytys täytti metsän. Tuijotin pimeään ja halusin huutaa: lopettakaa, en tahdo katsella tätä unta, lopettakaa. Mutta olin unessa enkä saanut silmiäni kiinni.

Lopulta irrotan käteni hänen hiuksistaan. Hän kelluu kasvot alaspäin.

Ei, ei se mennyt niin. Metsä on valehtelija. Minä makasin rannalla, nukahdin enkä tiedä kuinka kauan olin nukkunut, herätessäni näin hänet kellumassa. Hän oli liukastunut tai jotain, saanut sairaskohtauksen tai jotain. Juoksin parkuen kotiin.

Pidettiin hautajaiset. Äiti ja isä eivät koskaan kertoneet suunnitelmastaan lähettää minut metsän halki pois. Hallaa ei tullut. Ennustaja erotettiin. Kesästä tuli ikimuistoisen kaunis. Pitkään syytin itseäni, ajattelin että jos en olisi nukahtanut rannalla, olisin voinut pelastaa siskon. Hänen ajateltiin liukastuneen, lyöneen kasvonsa ja liukuneen veteen, sillä hänen otsassaan oli naarmuja. Hän oli pelästyneenä vetänyt vettä keuhkoihinsa, tai oli tajuton jo liukuessaan veteen. 

Niin sen täytyi tapahtua. Mutta yhä uudet kuvat tanssivat puiden lomassa, oksat sojottavat minua kohti. Kaikki lapsena tehdyt omenavarkaudet. Opettajan tuolille laitetut nastat. Huuleni Elisabethin kaulalla ja hänen kahiseva hameensa.

Sikiönlähdettäjän karkeat sanat pitäessäni Elisabethin kättä hämärässä huoneessa, peltisen roska-astian pohjalle kumahtava limainen möykky.

On aamu ja avaan silmäni. Metsä on hiljainen. Se on ystäväni. Kävelen kylään. Ihmiset kävelevät vastaan. Miesten takana uteliaiden naisten supattava lauma. Sainko syyllisen kiinni? Näinkö hänestä vilauksen metsässä? Pääsikö hän pakoon?

Olen vaiti, en puhu mitään. Ihmisten rinki kiertyy ympärille: näitkö hänet metsässä, kerro, näitkö edes vilaukselta. Lopulta sanon hiljaa. Taon uuden häkin, entistä vahvemman.

Sulkeuduin pajaani viikoiksi, viikot muuttuivat kuukausiksi. Lopulta häkki oli valmis.

Tämä on kuten edellinen, mutta vahvempi. Alkuperäisen häkin sisällä oli muovaamani nukke, ihmistä esittävä patsas. Syyllistä, joka oli tärvellyt torille tekemäni taideteoksen, rikkonut kalterit ja varastanut nuken, ei koskaan löydetty. Hän oli kadonnut metsään. Tämän häkin sisälle asetun itse. Nyt te olette kuulleet tarinani. Ja muistutan vielä. Omenavarkaudet ja kolttoset koulussa ovat totta. Syvästi häpeän ja tunnustan, kyllä, saatoin hänet raskaaksi. Sikiönlähdettäjän huoneessa murhasimme lapsen. Nämä kaikki minä tunnustan mielihyvin ja kadun.

Mutta en sitä, en - sitä minä en tehnyt. Uskottehan?

Ja nyt minä istun häkissäni. Takomani kalterit ovat lujat. Kukaan ei voi näitä murtaa. Yöllä muiden nukkuessa Elisabeth tuo minulle ruokaa. Kuihdun hitaasti. Vatsaani kalvaa nälkä, jota ei voi tyydyttää. Päivisin ihmiset kulkevat ohitseni surkutellen, pyörittävät päätään. Hekin nukkuvat. He näkevät loputonta unta. Kantavat ympärillään häkkejä, näkymättömiä ja lujasti taottuja. Sitä itse huomaamatta.

Syyllinen on aina joku muu. Se asuu metsässä. Se huohottaa ulkoisessa pimeässä eikä astu näkyville niin että se voitaisiin tuomita. Niin että se voitaisiin kivittää. Niin että sen nälkä tulisi tyydytetyksi.





"Sillä ei ole mitään salattua, mikä ei tule ilmi, eikä kätkettyä, mikä ei tule tunnetuksi ja joudu päivän valoon." Luuk.8:17.

- - -

Kirjoitettu ja julkaistu eräällä saitilla 15. 2. 2009 nimellä "Rakkausruno 2", kommenttiruno ja tavallaan jatko toisen kirjoittajaan "Rakkausruno"-nimiseen tekstiin. Runot poistettiin kyseisellä sivustolla sefujen toimesta, koska nämä olivat sitä mieltä, että tarina ei edustanut runoutta. En tuolloinkaan usein tallentanut tekstejäni, mutta tästä sattui olemaan kopio. Olen sittemmin julkaissut tekstin myös täällä nimimerkilläni u roskala, josta nyt mamabeardin proosallisiin.


 
oletus
Kategoria: 
 

Kommentit

Hyvä, että Sinulla on kopio tästä upeasta kokonaisuudesta.
 

Käyttäjän kaikki runot