1.11.

Runoilija Shandi

nainen
Julkaistu:
10
Liittynyt: 5.2.2004

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

Konttaa ennen kuin kävelet.
 

Seison kylmässä ja märässä säässä marraskuun ensimmäisenä päivänä. On pimeää, autot ajavat vauhdilla ohitseni eivätkä huomaa, miten minä pelkään.

- Apua.

Mutkan takaa näkyy jälleen uusi ajovalopari. Se on minun kyytini. Sisäelimeni tuntuvat kääntyvän ympäri nostaessani käteni heiluttaakseni sitä bussin kuljettajalle. Auto kaartaa pysäkille.

- Apua!

Kuuroille korville kaikuneen vinkaukseni jälkeen nousen kyytiin. Kerron, minne olen menossa, ja maksan ylihinnoitellun matkani. Ennen kuin olen ehtinyt edes kääntyä linja-auton käytävää kohti, bussi lähteekin liikkeelle ja minä horjahdan uhkaavasti eteenpäin. Koetan etsiä itselleni paikkaa. Autossa oli enemmän ihmisiä kuin olin kuvitellut. Lopulta löysin itselleni yksinäisen ikkunapaikan bussin keskiosasta. Istuuduin siihen ja kaivoin puhelimeni esiin.

- Haloo?
- Hei, oon nyt bussissa.
- Okei, me nähdään siis puolen tunnin päästä.
- Jep.
- Odotan sua asemalla.
- Hyvä, nähdään!
- Moi!

Otan mp3-soittimen taskustani, laitan kuulokkeet korvilleni ja aloitan hillittömän panikoimisen.

Bussin valaistus oli kamala. Loisteputkilamppujen valo oli hyökkäävä ja kova, ja se sai kaikkien kasvot näyttämään hyvin väsyneiltä ja sairailta. Sisustus oli muutekin mitä karuinta, se ei tehnyt oloni lainkaan paremmaksi. Hikikarpalot virtasivat villakangastakkini sisällä ja minua oksetti, vaikka minulla olikin kokemusta hyvin pitkistä linja-automatkoista. En ollut koskaan voinut matkan aikana pahoin. Tämä ei ollut kuitenkaan matkapahoinvointia, tämä oli jotain muuta.

Halusin katsella ulos, mutta bussin ikkuna oli kummallisen naarmuinen, eikä sen läpi nähnyt yhtikäs mitään normaalimittaisen ihmisen silmien korkeudelta. Näin vain oransseina loistavien katulamppujen lipuvan ohitse tasaisin väliajoin ikkunan yläreunassa. Käänsin katseeni suoraan eteeni ja näin melko läheltä, miten rakastuneet nuoret suutelivat ja katsoivat toisiaan välillä silmiin. Näky sai minut melkein oksentamaan. En tiennyt minne katsoa, joten suljin silmäni.

Pimeys luomieni alla ja tuttu melodia saivat minut rauhoittumaan hetkeksi. Nyt ei ollut ketään muuta, vain minä. Olisiko minun pitänyt vain lähteä siltä pysäkiltä ja laittaa tekstiviesti, ettei bussia koskaan tullutkaan? Ei, se olisi ollut erittäin pelkurimaista. Jos en olisi nyt tässä, minulta jäisi luultavasti moni asia kokematta.

Avasin silmäni ja katsoin, miten matkustajien päät nykivät bussin liikkeiden mukana samaan suuntaan ja samaan tahtiin. Joku painoi nappia, ja bussi pysähtyi seuraavalle pysäkille. Samassa mieleeni tulikin ajatus: mitä jos en nousisi tästä bussista, vaan jatkaisin matkaani?

Auto jatkoi matkaansa eteenpäin. Katsoin bussin tuulilasista ulos ja näin korkean mainostornin häämöttävän edessämme jo melko lähellä. Oloni pahentui entisestään, vaikka luulin, ettei se olisi enää mahdollista. Tajusin, että tämä on nyt todellinen tilanne, tästä olen unelmoinut jo kuukauden päivät, ellen koko elämääni. Sydämeni hakkasi kuin urheilusuorituksen jälkeen, suutani kuivasi ja minua pelotti. Niin, minä todella pelkäsin. Ajattelin, miten naurettavaa oli, miten olinkaan niin tavallisen asian takia niin järkyttyneessä tilassa. Koitin hengittää syvään ja keksittyä vain ja ainoastaan kuulemaani melodiaan.

Jokainen isku oli minulle tuttu, mikään ei tulisi tässä laulussa enää yllätyksenä. Olisin halunnut rauhoittaa itseäni hyräilemällä ääneen, mutta en kehdannut siinä muiden ihmisten joukossa. Rauhoittelin itseäni toistelemalla itselleni, miten voisin muutaman tunnin jälkeen jo kuunnella samaa laulua mennessäni päinvastaiseen suuntaan. Tämäkin ilta tulee loppumaan aikanaan. Kuten Tuhkimonkin, minunkin piti lähteä oikealla kellon lyönnillä, ettei tämä kamalasti valaistu kurpitsavaununi pölläyttäisi mustia pakokaasujaan minun kasvoilleni ja lähtisi ilman minua.

Bussiasema. Loputkin matkustajat nousivat seisomaan ja alkoivat tehdä matkaansa kohti ovia. Nousin viimeisenä, annoin kaikkien muiden mennä minua ennen ja lopulta astuin itsekin käytävälle. Pidin kiinni jokaisesta vastaani tulleesta selkänojasta, sillä pelkäsin jalkojeni pettävän alta. Ovi oli edessäni. Vedin viimeisen kerran syvään henkeä, puhalsin ilman ulos raskaasti toivoen, että kaikki jännitys lähtisi sisältäni samalla.

Astuin ulos bussista. Askeleeni rahisivat, kun otin muutaman askeleen eteenpäin. En löytänyt hänen kasvojaan, vaikka asemalla ei ollut minkäänlaista väentungosta. Tunsin olevani kuin kala kuivalla maalla. Mutta lopulta, lopulta minä näin hänet. Ja minä hymyilin.

Selite: 
Kategoria: 
 

Kommentit

Tämä oli hyvä, kuvailit upeasti pelkäämistä. Tykkäsin paljon. : >

Tämä oli hyvä, kuvailit upeasti pelkäämistä. Tykkäsin paljon. : >

 

Käyttäjän kaikki runot