Kaunista, väkevää ja herkkää yhtä aikaa. Pitkä keskustelu keittiön pöydän ääressä; masennuksen taltuttamista, yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteen karttamista. Aiheella ei niinkään merkitystä. Puhe ja keskustelu pitää yhdessä, ei tarvitse erota.
Lähdettiin kävelylle keskiyön jälkeen. Käveltiin ja käveltiin. Puhuttiin ja viihdyttiin. Etsittiin joulukuusta, valaistua. Ei löydetty, mutta löydettiin niin paljon arvaamatonta.
Seikkailu. Yö. Ajan pysähtyminen. Tie päättyy umpikujaan… Jatketaanko? Joo! Katotaan, minne vie. Löytyi tunne, tunnelma jo unohtunut. Haikeus ja itku tulvahti jostain esille. Tunne niin haikea ja autuas, kun aika pysähtyi tai meni takaisin päin jonnekin kauas, jota ei luullut olleenkaan, ei muistanut. Jostain se kuitenkin tuli esiin ja oli viedä kokonaan voimallaan. Olisin halunnut itkeä sen sylissä, mutta en. Se oli heti siinä, kosketti käsivartta, oli niin huolehtiva. Olisin revennyt, jos olisin itkenyt.
Löytyi koski. Katseltiin vettä ja sen pyörteitä, oltiin ihastuksissamme. Mitä kaikkea voikaan löytyä! Kun lähtee vaan ja kävelee. Miten maailma voikin olla kaunis joskus!
Keskiyön tunteina kahdestaan, kun koski pauhaa ja jää muodostaa kauniita rakennelmia, linnoja veden partaalle.
Teki mieli mennä veteen, uimaan. Hypätä kuohuun, antaa mennä. Teki mieli mennä lähelle, koskea. Ei saa. Pakko koskea vettä. En ylety. Anna käsi. Se antoi jo ennen kuin pyysin, miten ihana se onkaan! Sen käsi tukena, se ei päästä putoamaan, ei, se pitää varmasti.
Vesi on kylmää, mutta ei jäistä. Virkistävää ja kato, miten jäät on hienoja. Kivaa. Tää on hyvä paikka. Retkipaikka. Voi tulla yöllä. Yöllä on hyvä, ei päivällä. Salapaikka. Seikkailu.
Seinustalla ollaan vierekkäin, innostuneita. Puhutaan ja sanotaan ihan muuta. Puhutaan samaa kieltä, sitä, mitä ei sanota. Ja vesi pauhaa. Taivas on pilvessä ja minä leijun ja syöksyn veteen ja uin ja virkistyn.
Ja ajattelen, miten on ihana olla siinä vierellä ystävä, niin rakas, että voisi pakahtua.
Milloin viimeksi oli tällaista? Yritän selittää, miksi itketti. Kun aika pysähtyi tai niinku, tajuutsä? Niinku olis vaan tää hetki, me eikä muita koko maailmassa. Se taika kokonaan siinä. Se kaikki mitä on, haluaisin kertoa, mutta en voi, en osaa, en uskalla.
Kai se tajus. Että olin hulluna siitä kaikesta, sekaisin onnesta, kun sain olla siellä sen kans, koko maailma ympärillä ja kaikki mahdollista.
Kun katselin virtaan, tunsin sen lähelläni, vaikka se olikin vähän kauempana. Tajusin, että tässä sitä nyt on, sitä romanttista yhdessä, mitä toivoin. Äkkiarvaamatta ja odottamattomassa muodossa. Ja niin oikeeta, niin autuasta ja ihanaa, etten osannut kuvitella. Niin kuin olis 15-vuotias, tajuutsä. Kai se tajus. Että saa olla niin kuin on eikä tartte olla 40-vuotias.
Meenköhän mä sekaisin siitä? Mähän oon jo ihan sekaisin. Ja itkin, kun tulin. Itkin, kun oli onnellista. Itkin, kun ei voi olla. Itkin, kun on surullista, kun on aika ja ikä ja kaikki siinä välissä. Kun en saa aina olla ja kaikki loppuu.
Ja se sanoi, ett’ se ottaa joskus auton ja me mentäis katteleen kaikkii paikkoi, sight-seeingille, se sanoi enkä mä ollut varma, tarkottiko se meitä vai niitä ja kysyin varovasti, ett’ ketkä me. Ja se sanoi, että just me, se ja minä. Ja mä olin kippuralla onnesta. Että mun kans se halus tehdä reissun! Mun salainen haave, että sen kans. Ja mä melkeen sanoin, että meen sen kans minne vaan enkä yhtään epäröisi en mitään, vaikka maailman ääriin.
Lähdettiin kävelylle keskiyön jälkeen. Käveltiin ja käveltiin. Puhuttiin ja viihdyttiin. Etsittiin joulukuusta, valaistua. Ei löydetty, mutta löydettiin niin paljon arvaamatonta.
Seikkailu. Yö. Ajan pysähtyminen. Tie päättyy umpikujaan… Jatketaanko? Joo! Katotaan, minne vie. Löytyi tunne, tunnelma jo unohtunut. Haikeus ja itku tulvahti jostain esille. Tunne niin haikea ja autuas, kun aika pysähtyi tai meni takaisin päin jonnekin kauas, jota ei luullut olleenkaan, ei muistanut. Jostain se kuitenkin tuli esiin ja oli viedä kokonaan voimallaan. Olisin halunnut itkeä sen sylissä, mutta en. Se oli heti siinä, kosketti käsivartta, oli niin huolehtiva. Olisin revennyt, jos olisin itkenyt.
Löytyi koski. Katseltiin vettä ja sen pyörteitä, oltiin ihastuksissamme. Mitä kaikkea voikaan löytyä! Kun lähtee vaan ja kävelee. Miten maailma voikin olla kaunis joskus!
Keskiyön tunteina kahdestaan, kun koski pauhaa ja jää muodostaa kauniita rakennelmia, linnoja veden partaalle.
Teki mieli mennä veteen, uimaan. Hypätä kuohuun, antaa mennä. Teki mieli mennä lähelle, koskea. Ei saa. Pakko koskea vettä. En ylety. Anna käsi. Se antoi jo ennen kuin pyysin, miten ihana se onkaan! Sen käsi tukena, se ei päästä putoamaan, ei, se pitää varmasti.
Vesi on kylmää, mutta ei jäistä. Virkistävää ja kato, miten jäät on hienoja. Kivaa. Tää on hyvä paikka. Retkipaikka. Voi tulla yöllä. Yöllä on hyvä, ei päivällä. Salapaikka. Seikkailu.
Seinustalla ollaan vierekkäin, innostuneita. Puhutaan ja sanotaan ihan muuta. Puhutaan samaa kieltä, sitä, mitä ei sanota. Ja vesi pauhaa. Taivas on pilvessä ja minä leijun ja syöksyn veteen ja uin ja virkistyn.
Ja ajattelen, miten on ihana olla siinä vierellä ystävä, niin rakas, että voisi pakahtua.
Milloin viimeksi oli tällaista? Yritän selittää, miksi itketti. Kun aika pysähtyi tai niinku, tajuutsä? Niinku olis vaan tää hetki, me eikä muita koko maailmassa. Se taika kokonaan siinä. Se kaikki mitä on, haluaisin kertoa, mutta en voi, en osaa, en uskalla.
Kai se tajus. Että olin hulluna siitä kaikesta, sekaisin onnesta, kun sain olla siellä sen kans, koko maailma ympärillä ja kaikki mahdollista.
Kun katselin virtaan, tunsin sen lähelläni, vaikka se olikin vähän kauempana. Tajusin, että tässä sitä nyt on, sitä romanttista yhdessä, mitä toivoin. Äkkiarvaamatta ja odottamattomassa muodossa. Ja niin oikeeta, niin autuasta ja ihanaa, etten osannut kuvitella. Niin kuin olis 15-vuotias, tajuutsä. Kai se tajus. Että saa olla niin kuin on eikä tartte olla 40-vuotias.
Meenköhän mä sekaisin siitä? Mähän oon jo ihan sekaisin. Ja itkin, kun tulin. Itkin, kun oli onnellista. Itkin, kun ei voi olla. Itkin, kun on surullista, kun on aika ja ikä ja kaikki siinä välissä. Kun en saa aina olla ja kaikki loppuu.
Ja se sanoi, ett’ se ottaa joskus auton ja me mentäis katteleen kaikkii paikkoi, sight-seeingille, se sanoi enkä mä ollut varma, tarkottiko se meitä vai niitä ja kysyin varovasti, ett’ ketkä me. Ja se sanoi, että just me, se ja minä. Ja mä olin kippuralla onnesta. Että mun kans se halus tehdä reissun! Mun salainen haave, että sen kans. Ja mä melkeen sanoin, että meen sen kans minne vaan enkä yhtään epäröisi en mitään, vaikka maailman ääriin.
cc
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tuo on kirjoitettu 90-luvun lopulla ja oikeesti päiväkirjaan : ) eli tapahtui niinä päivinä... ; )
Opiskelin siihen aikaan, joten tuli paljon kirjoitettua ja opiskeluihin sisältyi myös kirjoittamisen opintoja.
T.
Sivut