Musiikin rakastaja

Runoilija Annukkainen

nainen
Julkaistu:
10
Liittynyt: 24.2.2014
Viimeksi paikalla: 14.6.2019 4:36

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

 
Rakastin musiikkia jo 3-vuotiaana. Äitini oli ostanut minulle leikkiradion, jossa oli vain yksi nappi. Nappia painamalla radiosta sai kuulumaan erilaisia melodioita. Painoin radion nappia aina uudestaan ja uudestaan kiertäen melodioiden soidessa pöydän ympäri, enkä malttanut lopettaa musiikin kuuntelemista.

                             Ala-asteen kolmannesta luokasta alkaen opin puolestaan soittamaan nokkahuilua ja lukemaan perusnuotteja, minkä jälkeen minulle avautui ovi ihan uudenlaiseen maailmaan, missä musikaalisuus oli muutakin kuin musiikin kuuntelemista.  Toisin sanottuna kävin sellaista koulua, missä oli ala-asteen aikana valinnaisia oppiaineita ja työpajoja, ja valitsin työpajoista lähes poikkeuksetta aina musiikkipajan. Niissä pajoissa aloin kävellä pitkin elämän polkua, joka vei minut soittamaan ja esiintymään suuren yleisön, kuten koko koulun oppilaiden ja päiväkodin kaikkien lasten ja aikuisten eteen.

                             Innostukseni esiintymiseen ja soittamiseen vain kasvoivat, mutta ymmärsin, ettei nokkahuilu tai mikään muu puhallinsoitin ollut minulle oikea soitin. Minulla oli nimittäin astmatyyppisiä oireita jo ala-asteella, ja puhaltaminen kävi hengitysteihini. Siksi opettelin koulusta kesäloman ajaksi unohtuneesta musiikin kirjasta pianon soinnut ja soittamaan pianon perusnuotit nokkahuilunuottien pohjalta. Se oli minulle hyvin yksinkertaista ja helppoa, koska äitini oli ostanut minulle joululahjaksi kosketinsoittimet, ja olin nopea oppimaan. Ajattelin myös, että soittaminen oli ihan oma juttuni, jossa lahjakkuuteni voisi loistaa, koska kukaan muu perheestämme ei soittanut mitään soitinta.
 
                            Menin ensimmäisille pianotunneilleni noin 11-12-vuotiaana Mikkelin Kansalaisopistoon. Oikeastaan Musiikkiopisto olisi ollut silloin paljon parempi vaihtoehto, mutta olin ihastunut erääseen samaan aikaan Kansalaisopiston soittotunneilla tutustumassa käyneeseen poikaan, jonka tahdoin nähdä taas uudestaan. En edes tiennyt siinä vaiheessa koko Musiikkiopiston olemassa olosta.

                             En nähnyt enää koskaan uudestaan poikaa, johon olin niin palavasti ihastunut, mutta opin soittotunneilla käydessäni kaikenlaista hyödyllistä, eli miten nuottiviivaston edessä olevia ylennys- ja alennusmerkkejä luetaan, sointujen terssi- ja kvinttikäännöksiä, erilaisia rytmejä ja oikeat käden asennot soittaessa. Soitin siis koskettimia joka päivä, myös koulun jälkeen, vähintään kaksi tuntia päivässä oppiakseni kaikki minulle opetetut asiat. Ehkä juuri sen ansiosta pääsin aikanaan yläasteelle Mikkelin musiikkiluokille, minne lähdin pakoon entisiä koulukiusaajiani.

                             Musiikkiluokille pyrkiessäni kaikille hakijoille järjestettiin pääsykoe, joka sisälsi muun muassa nuottien tuntemista, laulamista, sävelpuhdasta soittamista omalla soittimella (myös tässä vapaavalintainen kappale), rytmiikkatestejä ja opettajan soittamien melodioiden kirjoittamista nuoteiksi korvakuulolta. Kun koe oli ohi ja pääsykokeen tulokset tulivat, äiti tuli punainen ruusu kädessään onnittelemaan minua.

                             Musiikkiluokilla ollessani jouduin kuitenkin uutena tulokkaana, jolla ei ollut kavereita entuudestaan vielä entistä pahemmin koulukiusatuksi. Myös musiikintunnit eivät olleet ihan onnistuneita, koska en arvannut, että joutuisin lukemaan paljon musiikkitermejä ja muuta musiikin teoriaa joutuen oikeasti lukemaan kokeisiin koulussa. Olin vetänyt lähes koko ala-asteen läpi lukematta oppiaineita ja saanut siitä huolimatta kokeista kahdeksikkoja ja yhdeksikköjä vain kuunnellen opettajaani tarkasti. Siksi minut vähän yllätti se, että musiikkiluokilla oli niin paljon teoriaa ja käytännössä ei juurikaan bänditoimintaa, jota olisin kaivannut kaikista eniten. Ehkä siksi sain musiikin kokeista, joista olin saanut aikaisemmin ala-asteella ollessani yhdeksikköjä, yhtäkkiä viitosia. Onneksi lopulliseksi arvosanakseni tuli kuitenkin 8, kun harjoittelin vähän, vaikka en edelleenkään muista, miten blues ja swing eroavat toisistaan tai mitä terassidynamiikalla tarkoitetaan.

                             Musiikkiluokille menemisen myötä aloin kuitenkin kiinnostua kitaransoitosta ja Musiikkiopistoon pyrkimisestä ajatellessani, että luokkakaverini ehkä viettivät vapaa-aikaansa siellä ja että minun olisi helpompaa tutustua heihin Musiikki- kuin Kansalaisopistossa. Opettelin siis soittamaan pianon/koskettimien lisäksi myös akustista kitaraa ensin kotonani yhtä kieltä näppäillen ja sitten Kansalaisopistossa kaikkia kuutta kieltä hyödyntäen ennen kuin pyrin opiskelijaksi Musiikkiopistoon.

                             Siinä vaiheessa olin kuitenkin jo alkanut jännittää esiintymistä niin paljon, etten selvinnyt pääsykokeiden kakkosvaiheesta. Toisin sanottuna soitin pianoa kahden opettajan edessä tahtomattani väärin, enkä selviytynyt kitaransoitonopettajien minulle tekemästä motoriikkatestistä, jossa minun piti pyörittää lyijykynää mahdollisimman nopeasti molemmissa käsissäni. Opettajat eivät nimittäin tienneet, että minulla oli motorisen koordinaation erityisvaikeus ja että oli nähnyt paljon vaivaa oppimiseni takia siitä huolimatta että olin nopea oppimaan. Sen takia he hylkäsivät kaikki pääsykokeeni.

                             Pidin kuitenkin itsepäisesti kiinni haaveestani tulla joskus musiikkialan ammattilaiseksi, kuten musiikinopettajaksi, joten kävin lukiossa ollessani kaikki tarjolla olevat painotetun musiikin kurssit, jotka oli tarkoitettu joko musiikkiluokan tai Musiikkiopiston käyneille ihmisille. Lauloin myös lukion kuorossa kahden vuoden ajan sekä yritin soittaa akustista kitaraa jazzyhtye Rantakylä Big Bandissa osaamatta kuitenkaan jazzsointuja. Orkesterin johtaja kerran huusi minulle pää punaisena muiden selän takana: ”Oletko sinä todellakaan oppinut täällä ollessasi mitään?!”, ja hänen vihansa takia aloin pelätä kitaransoittoa entistä enemmän ja miettiä, osaanko sittenkään soittaa tarpeeksi hyvin.

                             Pyrin kaikista koettelemuksistani huolimatta musiikinopettajan koulutukseen Oulun yliopistoon, mihin olin saanut kutsun pääsykokeeseen. Koettelemukseni eivät tosin olleet vielä siinäkään vaiheessa ohi. Sain nimittäin hylätyn tuloksen myös musiikinopettajan pääsykokeesta, joka sisälsi muutakin kuin soittamista, kuten laulamista ja rytmiikkatestejä.

                             Pääsin sen jälkeen töihin tehtaaseen ja opiskelemaan alaa, jota en ollut koskaan suunnitellut opiskelevani ja joka ei liittynyt juuri millään tavalla musiikkiin, eli liiketaloutta. Alitajunnassa ollut pettymykseni oli kuitenkin niin suuri, että sairastuin sekamuotoiseen dissosiaatiohäiriöön, jonka takia myös jouduin yhteensä neljäksi kuukaudeksi psykiatriseen sairaalahoitoon ja kuntoutukseen yli neljäksi vuodeksi.

                             Moision sairaalassa potilaana ollessani psykiatrini huomasi, että minulla oli vähemmän oireita, kuten pakkoliikkeitä ja ahdistusta soittaessani osaston pianoa rankasta taustastani huolimatta. Osasin myös ilmaista tunteitani paremmin itse tekemieni sävellysten ja sanoitusten kautta kuin puhumalla. Lääkärini siis antoi minulle lähetteen musiikkiterapiaan, missä aikaisemmasta kompastuskivestäni tuli yllättäen hoitokeinoni. Pidin hyvin paljon siellä käymisestä, ja se oli minulle aina yksi viikon kohokohdista sairaalassa viettämieni pitkäveteisten neljän kuukauden aikana.

                             Jatkoin pianonsoittoharrastustani sairaalasta kuntoutukseen päästyäni Pieksämäen Seutuopistossa, ja myöhemmin pääsin jatkamaan myös kitaransoittotaitojeni harjaannuttamista. Toisin sanottuna Pieksämäen kaupunki palkkasi minut kesäksi 2017 yhdeksi katusoittajistaan, milloin kiersin kahden lukiolaispojan kanssa esiintymässä ja soittamassa juna-asemalla sekä erilaisissa kesän tapahtumissa. Meille annettiin tuntikaupalla harjoitteluaikaa, ja saimme valita itse soittamamme kappaleet. Kerrankin kitaran soittaminen tuntui hyvältä, vaikka teinkin sitä kuusi tuntia päivässä kahden viikon ajan.

                             Katusoittajan työni jälkeen myös ovi Musiikkiopistoon avautui minulle, ei tosin Mikkeliin, vaan Pieksämäelle. Hain siis Pieksämäen Soisalo-opiston musiikkiopiston puolelle kesken lukuvuoden ollen varma siitä, ettei minua ainakaan tällaisena ajankohtana valita sinne oppilaaksi. Ja yllättäen sainkin peruutuspaikan akustiseen kitaraan, eli juuri samaan soittimeen, mitä itse soitin. Pieksämäen päässä soitonopettajani myös huomasi soittoasentojeni onnistuvan paremmin vasen- kuin oikeakätisesti ja käänsi kitarani kielet toisin päin. Näin ollen minulla ei ole enää ollut mitään vaikeuksia säilyttää motorisen koordinaation erityisvaikeudestani huolimatta oikeaa soittoasentoa kitaraa soittaessani.

                             Viesti, minkä tällä tositarinallani tahtoisin kertoa lukijalle, on että älä koskaan luovu hyvästä asiasta, mitä rakastat. Esimerkiksi minulle musiikki oli hylättyjen pääsykokeiden ja oman lahjakkuuteni kontrastin takia aluksi pitkän ajan jotakin hyvin vastenmielistä ja pakonomaista, mutta kääntyi lopulta ihanaksi voitoksi.
 
oletus
Kategoria: 
 

Kommentit

Jännä, miten rehellisesti kerrot tarinaasi. Sinussa on sellaista viattoman lapsen sanonnantyyliä, joka saa epäilemään, että feikkaat. Itse luen ainakin runoja, kuin etsien pirullisuutta, mutta sinun rehellisestä tarinasta ei sitä löytynyt. Niinpä, sait minut vakuuttuneeksi, että on olemassa aitoja, lapsellisia ihmisiä, joiden viisaus on verhottu vilpittömään rehellisyyteen - ja hyvyyteen. Kiitos.
Kiitos. Näit minut tekstini läpi melko tarkasti. :-)
 

Käyttäjän kaikki runot