Elämäni Mepilex-laastarina

Runoilija Annukkainen

nainen
Julkaistu:
10
Liittynyt: 24.2.2014
Viimeksi paikalla: 14.6.2019 4:36

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

 
Synnyin lokakuussa 2014 valoisassa ja hygieenisessä Mikkelin Mölnlyckenin tehdashallissa. Aluksi myssyin ja turvakengin varustetut Mölnlyckenin työntekijät merkitsivät minussa olleita virheitä tussilla suojaverkkooni kulkiessani tehdaskoneen liukuhihnalla. Liukuhihnalla kulkeminen oli minusta kuin vuoristoradassa tai liian pystysuorassa vesiliukumäessä olemista: vauhti mielestäni liian kova. Myös tussien raapaisut tuntuivat minusta kivuliailta.
 
Seuraavaksi kone kiinnitti minuun imuverkon, elastisen muovikiinnikkeen ja liimapinnan muovikiinnikkeeseen. Oloni tuntui melko tahmealta varsinkin sen jälkeen, kun liimapinta oli kiinnitetty minuun. Se ei ollut tosin vielä pahinta, mitä minulle tapahtui.
 
Tehdaskoneen suuret leikkurit paloittelivat minut pieniin osiin, joita työntekijät kutsuivat Mepilex-laastareiksi. Tunsin viiltävää kipua leikkelyssä ollessani ja mietin, miltä työntekijöistä tuntuisi, jos heidänkin kehonsa paloiteltaisiin osiin. Miltä työntekijästä tuntuisi, jos hänen käsivartensa katkaistaisiin, hänen silmänsä revittäisiin irti hänen päästään ja hänet silvottaisiin?
 
En tosin ehtinyt miettiä tätä kauan aikaa, koska yhtäkkiä kone pussitti minut paperisen pakkauksen sisään. Joku työntekijöistä otti minut käteensä kavereideni kanssa ja alkoi tarkistaa meissä mahdollisesti olleita virheitä. En tiedä, mitä minulle olisi tapahtunut, jos olisin ollut virheellinen. Sitäkään en aavistanut, että joutuisin suureen, muoviseen laatikkoon kavereideni kanssa.
 
Myöhemmin minut vaihdettiin laatikosta toiseen; pahviseen ja muovia pehmeämpään, missä sain vihdoinkin levätä. Olin kuullut työntekijöiltä, että pienemmässä laatikossa luki jonkinlainen tuoteseloste. Tuoteselosteessa selitettiin elämäntehtäväni ja se, millaisiin käyttötarkoituksiin sovelluin. Siinä luki muun muassa, että olin suunniteltu monenlaisille vähän tai kohtalaisesti verta ja muita nesteitä erittäville haavoille, kuten sääri- ja jalkahaavoille sekä painehaavoille.
 
Tuoteselosteen mukaan minä myös minimoin kipua ja traumaa sidosten vaihdon yhteydessä ja pysyin helposti paikoillani ihmisten iholla. Minut voitaisiin jättää paikalleen useiksi päiviksi haavan kunnon mukaan, enkä menettäisi kiinnitysominaisuuttani silloin, kun minut irrotettaisiin potilaan ihosta. Lisäksi allergisen reaktion riskit olisivat minua potilaan ihoon kiinnitettäessä hyvin pieniä.
 
Pienempi laatikko, jonka sisässä olin, siirrettiin vielä suuremman pahvisen laatikon sisään. Minua jopa alkoi nukuttaa, kun työntekijät sulkivat suuremman laatikon kannen teipillä.
 
Seuraavaksi tunsin minua ja kavereitani ympäröineen laatikon nousevan ilmaan. Kuulin
kovaäänistä hurinaa, enkä saanut enää nukutuksi. Mietin, olinko jonkinlaisen pyörillä kulkevan hirviön kyydissä. Olin joskus kuullut Mölnlyckenin työntekijöiden puhuvan sellaisista kutsuen niitä autoiksi. Niiden avulla kuulemani mukaan pystyi matkustamaan ja kuljettamaan ihmisten elottomiksi luulemia tavaroita paikasta toiseen. Mutta olinko minä muka eloton tavara? En ollut. Minähän olin Mepilex-laastari, elävä sielu.
 
Lopulta päädyin myyntiin Mikkelin K-Supermarket Rokkalaan hintaan 17,10 €. Laatikossa nököttäminen alkoi jotenkin ahdistaa minua ja mietin, kärsinkö ahtaan paikan pelosta. Ympäriltäni kuului ihmisten puheensorinaa ja ostoskärryjen pyörien kolinaa, kunnes joku tarttui laatikkoon, jonka sisällä olin. Jouduin uudestaan liukuhihnalle, jota ihmiset nimittivät yhdessä kassahihnaksi. Tämä ei ollut mielestäni yhtään mukavaa, koska myös kassahihna kulki mielestäni liian nopeasti, ja viivakoodin lukijasta kuului piippaavaa ja minua häiritsevää ääntä. Tämän jälkeen sujahdin jonkin pehmeän, ehkä kankaisen käsilaukun sisälle.
 
Kuulin käsilaukun sisältä askeleiden ääniä, avaimien kilahduksen ja oven narinaa. Päättelin kuulemieni äänien perusteella saapuneeni perille minut ostaneen asiakkaan kotiin. Kuulin myös naisen äänen, joka sanoi: ”Helinä, löysitkö niitä laastareita? Sinun olisi nyt hyvin tärkeää huoltaa niitä jalkojasi ja rasvata niitä.” Helinä vastasi: ”Joo, mä ostin tällasii Mepilexejä, kun ne on parempii iholle kuin noi normaalit laastarit. Syynä on se, että ne mukautuu ihon mukaan.”
 
Pian Helinä avasi paketin, jossa olin kiinnittäen minut kantapäähänsä. Molemmissa hänen kantapäissään oli nimittäin keltaiset ja suuret rakot. Mietin, mahtoivatko ne olla kivuliaita.
 
Yhtäkkiä tunsin veren Helinän suonissa kiihtyvän mikä tuntui minusta siltä, kuin hänen ihonsa alla olisi ryöminyt laumoittain miljoonia pieniä hyönteisiä. Minua ja Helinän ihoa selvästi pisteli, ja Helinän hengitys kiihtyi entisestään liian nopeaksi. Hän alkoi itkeä voimatonta, pelokasta ja ahdistunutta itkua. Toinen nainen, joka oli luultavasti hänen äitinsä, tuli sanomaan: ”Helinä, sinulla ei ole mitään hätää. Miten ne lääkärit neuvoivatkaan meitä? Hengitä vain paperipussiin. Niin paniikkikohtaus menee ohi.”
 
Helinä noudatti äitinsä ohjeita ja alkoi hengittää puhaltamalla paperipussiin. Lopulta hän alkoi valittaa: ”Apua! Musta tuntuu siltä, että multa menee tajunta!” Hänen äitinsä huokaisi: ”Ei kai? Älä vaan sano, että meidän täytyy lähteä taas päivystykseen.”
 
Jouduin siis uudestaan autoksi kutsutun, hurisevan hirviön kyytiin. Tällä kertaa en kuitenkaan matkustanut mukavassa laatikossa, vaan Helinän rakoilla olevassa ja märkivässä jalassa veren kiertäessä hänen suonissaan liian nopeasti. Olisiko mikään muu voinut olla kurjempaa?
 
Päivystyksessä Helinä kertoi henkilötietonsa, minkä jälkeen hänet ohjattiin hänen tilannettaan arvioivien sairaanhoitajien vastaanotolle. Sairaanhoitaja mittasi muun muassa hänen verenpaineensa ja happipitoisuuden hänen aivoissaan erilaisten laitteiden kanssa kysyen syytä, minkä takia hän oli tullut päivystykseen.
 
Koska Helinä pystyi itse puhumaan oireistaan, ja lääkärit olivat antaneet hänelle aikaisemmin psykiatrisen diagnoosin (*paniikkihäiriö), sairaanhoitajat arvioivat tapauksen kiireettömäksi. Minä, Helinä ja hänen äitinsä jouduimme odottamaan lääkärin vastaanottoa monta tuntia. Sinä aikana melkein kuolin tylsyyteen.
 
Kun lääkäri lopulta tuli luoksemme, Helinän paniikkikohtaus ei ollut vieläkään mennyt ohi. Hänen äitinsä oli lähtenyt jo kotiin laittamaan ruokaa perheelleen ja pyytänyt Helinän isää Helinän henkiseksi tueksi. Lääkäri totesi, ettei vuoden 2014 Helinän aivoista otetuista magneettikuvista ja verikokeista löytynyt mitään poikkeavaa. Lisäksi hän kysyi, käyttikö Helinä jotakin lääkkeitä. ”No mä otin viis milligrammaa Opamoxia tänä aamuna”, Helinä vastasi itkien. Lääkäri huokaisi: ”Viisi milligrammaa? Eihän niin pientä annosta ole olemassakaan!” Sen jälkeen hän otti vaaleanpunaista, Diapam-nimistä lääkettä sisältävän ruiskun ja työnsi Helinän suuhun kokonaisen ruiskullisen verran lääkettä. Yhtäkkiä verenkierto Helinän suonissa rauhoittui normaaliksi ja hän lopetti itkemisen. Tämän seurauksena myös minulle tuli helpottunut ja rauhallinen olo.
 
Loput päivästä ja seuraava yö menivät rauhallisesti. Helinä luki iltapäivän ajan dekkareita ja Aku Ankan taskukirjoja, ja nukkui yönsä sikeästi. En tosin nukkunut itse yhtä hyvin, koska haistoin Helinän lakanoiden, jalkojen ja sukkien hikisen hajun. Minua inhotti. Miksi Helinä ei voinut käydä suihkussa useammin ja vaihtaa petivaatteitaan viikon välein? Pohdin näitä vielä lauantaiaamun sarastaessa, milloin Helinä ei mennyt vieläkään suihkuun. Hän sen sijasta tarttui himoitsemaansa dekkariin ja alkoi jälleen lukea sitä.
 
Kello yhden aikoihin Helinän äiti kutsui koko perheen syömään tekemäänsä kalakeittoa. Helinä lusikoi keittoa ensin tyytyväisenä, mutta sitten hänen vartalonsa hallinta petti. Hänen päänsä putosi ruokalautaselle ja ui keitossa. Helinän äiti tietenkin pelästyi pahasti ja alkoi syöttää Helinää lusikalla isän pidellessä Helinän vartaloa kaksin käsin paikoillaan.
 
Mietin, miten pahasti ruoka oli roiskunut Helinän kauniille, vaaleansiniselle hellemekolle ja kuinka kuumaa keitto oli ollut. Onneksi se roiskui hänen kasvoilleen, eikä hänen jaloilleen. Muutenhan minun kaltaiselleni Mepilex-laastarille olisi käynyt huonosti. Olisin ollut yltä päältä polttavan kuumassa kalakeitossa.
 
Ruokailun jälkeen Helinän isä talutti Helinän omaan sänkyynsä. Helinä parkui: ”Nyt mä oon menettänyt kaiken lisäksi liikuntakykyni! Viekää mut päivystykseen!” Hänen äitinsä vastasi: ”Päivystyksessä ei saa mitään apua. Menisitkö Moisioon?” Helinä vastasi itkien: ”Joo. Viekää mut sinne!”
 
Helinän isä siis ajoi autolla kohti ihmisten Moision psykiatriseksi sairaalaksi kutsumaa paikkaa minun, äidin ja Helinän ollessa kyydissä. Ihmettelin itse, mikä se sellainen paikka oikein oli. Vetäisisikö joku ihminen vihdoinkin siellä minut irti Helinän ihosta, ettei minun tarvitsisi vain kököttää paikoillaan ja haistella hänen hikisiä jalkojaan?
 
En siis tiennyt itsekään, minne olin menossa. Maisemat vaihtuivat matkan varrella paljon. Ensin ajoimme Mikkelin sataman ohi veden liplattaessa viileänä ja tyynenä satamaan ankkuroituja laivoja vasten. Sitten ajoimme Hesburgerin ja ruosteisen, Mikkelin kaupunginjohtajan taideteokseksi kutsuman rautarinkulan ohi. Lopulta ohitimme Kenkäveroksi kutsutun kartanoalueen, joka sisälsi muun muassa kahvilan, myymälän ja puutarhan. Myös syntymäpaikkani Mölnlycke näkyi auton ikkunasta, ja kaipasin hetken aikaa kavereitani. Mietin siis, mitä muille Mepilex-laastareille mahtoi kuulua. Sitten saavuimme hyvin kauniin lehtimetsän reunustamalle alueelle, jonka keskellä oli kerrostaloa muistuttava rakennus. Päättelin ulkomuodon perusteella, että sen täytyi olla sairaala, josta olin kuullut Helinän puhuvan äitinsä kanssa.
 
Ensimmäiseksi meidät ohjattiin sairaalan ensimmäisessä kerroksessa olevaan huoneeseen, missä sairaalan ylipainoinen ylilääkäri ja empaattinen sairaanhoitaja, joka oli hoitanut Helinää aikaisemmin, ottivat meidät vastaan. Sairaanhoitaja huokaisi Helinän oireet nähdessään: ”Voi, mutta tuohan voi olla vaikka borrelioosi! Sehän ei näy yleensä aivosähkökäyrissä, magneettikuvissa eikä oikein missään ja voi aiheuttaa ihan ihmeellisiä oireita, kuten nukahtelua kesken päivän.” Ylilääkäri oli puolestaan Helinän aivojen magneettikuvat tarkastettuaan sitä mieltä, että Helinä pitäisi siirtää neurologisen osaston sijasta psykiatriselle osastolle. Hän perusteli näkökulmaansa sillä, ettei magneettikuvista ollut löytynyt mitään tavallisesta poikkeavaa.
 
Lopulta ylilääkäri päätti siirtää minut ja Helinän psykiatrian osastolle 9, joka sijaitsi Moision sairaalan ylimmässä kerroksessa. Helinän äiti ja isä kantoivat Helinän puolesta pakkaamansa matkalaukut portaita ylös osastolle asti. Eräs mustahiuksinen sairaanhoitaja esittäytyi Helinän omahoitajaksi ja opasti, mihin osaston huoneista matkalaukut ja muut tavarat voisi jättää.
 
Hän alkoi penkoa Helinän laukkuja omien sanojensa mukaan tarkistaakseen, ettei laukussa ollut esimerkiksi mitään teräviä esineitä, joilla Helinä voisi vahingoittaa itseään. Hän ei kysynyt mitään siitä, millainen Helinän vointi oli, mikä hämmästytti minua paljon. Olinhan sentään kulkenut Helinän mukana hänen kantapäähänsä liimattuna vasta kaksi päivää, mutta nähnyt silti hänen voinnissaan radikaalin muutoksen huonompaan suuntaan. Mielestäni sairaanhoitajan olisi pitänyt olla Helinää ja minua kohtaan vähän empaattisempi. Olin entistä varmempi siitä, että en tahtonut jäädä tähän paikkaan ja toivoin entistä enemmän, että joku repäisisi minut pois Helinän jalasta ja pääsisin johonkin vähän iloisempaan paikkaan kavereideni kanssa. Huonekin oli niin ankean näköinen. Siellähän ei ollut muuta kuin kaksi sairaalasänkyä, tyhjä pöytä ja lukolliset kaapit. Edes mattoja ei ollut lattioilla ja verhoja ikkunassa.
 
Pian eräs sairaanhoitajista tuli kutsumaan Helinän syömään. Mietin, saisiko herkullinen ruuan tuoksu minua unohtamaan vihdoinkin Helinän hikiset jalat ja lähipäivien dramaattisilta tuntuneet tapahtumat. En tosin ehtinyt miettiä asiaa kauan, kun sairaanhoitaja tarttui Helinää varovasti kämmenestä kiinni ja alkoi taluttaa häntä ruokasalia kohti. Ote oli niin varovainen, että Helinä kaatui kävellessään useita kertoja lattialle ja minä hänen mukanaan. Osumiseni lattiaan eivät kuitenkaan tuntuneet minusta kivuliailta, koska lattia oli tehty pehmeästä muovimatosta. Silti minun oli vaikeaa kuvitella, millä tavoin Moision sairaalassa työskennelleet sairaanhoitajat olivat osoittaneet ammattitaitonsa työnantajalleen. He eivät nimittäin vaikuttaneet mielestäni ollenkaan ammattitaitoisilta.
 
Mielikuvani vain vahvistui entistä enemmän, kun ruokailua valvonut sairaanhoitaja kieltäytyi syöttämästä Helinää. Helinä siis lusikoi ruokansa suuhunsa itse, itki ja kaatui syödessään yhtenään lattialle. Pian tämän jälkeen sairaanhoitaja talutti Helinän omaan huoneeseensa lepäämään sängyssä pitkällään ja kuuntelemaan huonetoverinsa kirjastosta lainaamaa CD-levyä.
 
Kun Helinä oli levännyt hoitajien mielestä tarpeeksi paljon, eräs ystävälliseltä vaikuttanut ja punatukkainen hoitaja tuli kysymään Helinältä, olisiko Helinän aika tehdä vähän jotakin. Hän vei Helinän toimintahuoneeksi kutsuttuun huoneeseen, missä oli puinen, pitkä pöytä, radio ja pehmustetut, tukevat tuolit. Sitten hoitaja antoi Helinälle pienten lasten värityskirjan ja kysyi: ”Mitä jos kokeilisit värittää tuota?” Vaikka Helinä oli hyvin sekaisin ja huusi jopa tuolilla istuessaan ja kirjan kuvia värittäessään: ”Apua, multa meni tajunta!”, minusta oli hauskaa katsella värien leikkiä paperilla. Ja miten ajattelin värityskirjassa olleita kuvia kauniista satuprinsessoista? Olisin varmaan kosinut jotakuta heistä, jos he olisivat olleet olemassa, ja minä en olisi ollut vain vähäpätöinen laastari.
 
Sitten tuli suihkuun menemisen aika. Hoitaja auttoi Helinää peseytymisessä, minä aikana minä tunsin ihanan raikkaan tuoksuisen veden virtaavan liimapintaani vasten. Lopulta irtosin Helinän kantapäästä ja ajattelin: ”Jes! Nyt minun ei enää tarvitse olla tässä kurjassa paikassa, vaan pääsen laastarien taivaaseen.”
 
En kuitenkaan päätynyt taivaaseen, vaan muoviseen, mustalla jätesäkillä vuorattuun roskikseen. Mietin, kuinkahan kauan joutuisin olemaan siellä ja katselemaan minulle tuntemattomien ihmisten intiimejä pesupuuhia. Onneksi sentään pystyin juttelemaan aikani kuluksi muiden roskien, kuten räkäisen nenäliinan ja käytetyn terveyssiteen kanssa.
 
Räkäinen nenäliina kertoi omistajansa olleen aikaisemmin tunnettu meteorologi Sini Taivas. Sinillä oli kaksi kouluikäistä lasta, ja hän oli hyvin menestynyt työssään. Eräänä päivänä Sinin aviomies kuitenkin jätti Sinin. Sini syöksyi masennuksen aaltoihin. Hän oli itkenyt ja niistänyt nenäänsä monta kertaa sekä yrittänyt tehdä itsemurhan useita kertoja ennen kuin joutui sairaalaan. Räkäinen nenäliina kertoi, että siitä oli mukavampaa katsella maanisia potilaita peseytymässä kuin murheen alhossa kylpenyttä Siniä. Maanisten potilaiden iloisuus nimittäin tarttui herkästi myös nenäliinaan.
 
Käytetyn terveyssiteen omistaja oli puolestaan ammatiltaan pappi. Terveyssiteen mukaan pappiin iskivät ristiselän vaivoiksi ja hengenahdistukseksi kutsutut ammattitaudit. Myöhemmin hän sairastui myös skitsofreniaan pettyessään somaattisen terveytensä horjuessa. Pappi muun muassa kuuli ääniä, joita ei ollut oikeasti olemassa. Hän luuli, että Jumala puhui hänelle taivaasta kieltäen häntä syömästä mielenterveyshäiriönsä hoitoon tarkoitettuja lääkkeitä. Käytetty terveysside sanoi minulle, että myös se olisi todennäköisesti seonnut, jos ei olisi päässyt pian pois omistajansa luota.
 
Roskiksessa ollut muovinen rasia, jonka käyttötarkoitusta en tiennyt, valitti paljon. Se muun muassa pohti ääneen, miksi se oli heitetty roskikseen. Se väitti olevansa ylhäistä, öljystä valmistettua syntyperää ja sanoi, että kierrätyksen kautta siitä oltaisiin voitu valmistaa uutta muovia.
 
Mietin itsekin, oliko lopullinen päämääräni olla vain roska roskiksessa, vai oliko loppuelämälleni olemassa jokin tarkoitus. Millainen paikka laastarien taivas oli? Ehkä siellä ketään meistä ei pakattaisi pimeään ja ahtaaseen pakettiin, liimattaisi rakkoon, märkivään tai veriseen haavaan tai heitettäisi elämämme lopuksi roskikseen. Ehkä siellä oli olemassa kauniita satuprinsessoja, jotka saisivat meidät laastarit muuttumaan meitä hipaistessaan komeiksi prinsseiksi. Mutta kuka loppujen lopuksi tiesi, oliko taivasta edes olemassa?
 
Ajatukseni katkesivat, kun vahvaotteinen, siivoojaan asuun pukeutunut nainen tarttui roskapussiin, sulki sen ja alkoi kantaa sitä kohti minulle tuntematonta päämäärää. Kuulin naisen puhuvan jonkun miehen, ehkä kuorma-auton kuljettajan kanssa. Lopulta jätesäkki viskattiin kuorma-auton kovalle lavalle, minkä seurauksena me roskat menimme sekaisin ja kadotimme toisemme. En siis voinut jutella enää räkäisen nenäliinan ja käytetyn terveyssiteen kanssa. Mielestäni pessimistisen muovirasian kanssa en olisi ehkä tahtonutkaan puhua enää enempää.
 
Lopulta kuorma-auton lava heilahti, ja jätesäkki osui johonkin pehmeään. Luulisin sen olleen ihmisten kaatopaikaksi kutsuma paikka. Alusta oli pehmeä sen takia, että se koostui useista pehmeistä jätesäkeistä.
 
En kuitenkaan ehtinyt nauttia pehmeydestä pitkän aikaa, kun jokin kova alkoi repiä jätesäkkiä riekaleiksi. Kun roskapussi lopulta aukesi, tunnistin pelastajani nälkäiseksi ja ruokaa etsiväksi lokiksi. Nyt minun ei tarvitsisi olla enää loukussa jätesäkin sisällä ja voisin tutkia ympäristöäni. Samaan aikaan kuitenkin pelkäsin, että lokki luulisi minua ruuaksi ja repisi minut kappaleiksi samalla tavalla kuin roskapussin.
 
Kaatopaikalla kökötti lisäkseni käytettyjä vaatteita, joissa oli niin vahvasti pinttyneitä likatahroja, etteivät ihmiset voineet enää omasta mielestään käyttää niitä. Mukaan mahtui niin työpaitoja, housuja kuin liivejäkin. Vaatteiden lisäksi paikalla oli muun muassa pölynimureiden pusseja, purukumia, tupakan tumppeja ja lahjapaperin jämiä.
 
Jätesäkkien viereinen kasa haisi ruuan tähteiltä, kuten mädäntyneiltä banaanin kuorilta ja homehtuneilta ruisleiviltä. Samaan aikaan se tuoksui kuitenkin kahvinpuruilta ja käytetyiltä teepusseilta. Nautin miellyttävästä kahvin tuoksusta, kunnes lokki tuli luokseni ja alkoi riepotella minua pihtimäisessä nokassaan.
 
Ehdin jo ajatella päivieni päättyvän noustessani lokin nokassa yläilmoihin, kunnes sitä vastaan tuli varis. Myös varis kiinnostui minusta luullessaan minua ehkä herkkupalaksi. Niinpä lokki ja varis alkoivat riidellä keskenään. Leijailin läpi korkeuksien lokin kirkuessa varikselle kimeällä ja korvia särkevällä äänellä.
 
Putosin keskellä jonkinlaista suomalaista lehtimetsää, missä kasvoi muun muassa leppiä ja pajuja sekä valkoisia, mustien pilkkujen täplittämiä koivuja. Lähelläni oli myös jonkinlainen vaahterapuun jo väriään menettäneistä ja ruskehtavista lehdistä koostunut kasa, jota arvelin siiliperheen talvenviettopaikaksi. Tämän lisäksi jostakin läheltäni kuului kuorsaamista. Luultavasti väsynyt karhu oli käynyt talviunille epätavallisen aikaisessa vaiheessa.
 
Lopulta minuakin alkoi väsyttää. En tahtonut enää pysytellä hereillä ja pelätä jokaista eläintä sekä myrskysäätä, joka voisi repiä minut riekaleiksi tai kuljettaa minut kauas pois kavereistani ja mielenkiintoisista ihmisistä, joita olin saanut matkallani kohdata.
 
Nukuin epätavallisen sikeästi nähden jotakin mielenkiintoista unta. Unessani Helinä oli päässyt pois Moision psykiatrisesta sairaalasta. Hän oli päässyt eroon lähes kaikista pakkoliikkeistään ja tajunnan häiriöistään sekä asui jo itsenäisessä tukiasunnossa. Hän laittoi ruokansa ja maksoi laskunsa itse.
 
Helinä oli edennyt hyvin myös opintojen suhteen. Hän oli kirjoittanut ylioppilaaksi keväällä 2013 ja opiskeli nyt toista vuotta merkonomiksi Bovallius-ammattiopistossa suuntautumisenaan asiakaspalvelu ja myynti. Opintorekisteriotteessa luki, että Helinälle oli kertynyt merkonomin opintoja 127 osaamispisteen verran ja että hän osasi toimia erilaisissa työryhmissä erittäin hyvin Aspergerin syndroomastaan huolimatta. Hänellä oli koulussa paljon kavereita, ja paras koulukavereista oli jopa ostanut hänelle kymmenen luonnonvalkoista ruusua lukuvuoden päättymisen kunniaksi.
 
Tämän lisäksi hän odotti innokkaasti kesää 2017, koska oli löytänyt itselleen mielestään hyvin palkattuja ja miellyttäviä töitä. Muun muassa Pieksämäen kaupungin nuorisotoimi palkkasi hänet yhdeksi katusoittajistaan, koska hän oli hyvin taitava soittamaan akustista kitaraa. Näin ollen hän sai tehdä työtä, josta oli unelmoinut jo pitkän ajan, koska musiikki oli hyvin lähellä hänen sydäntään.
 
Kun heräsin, toivoin hyvin positiivisen uneni olleen enneuni. Lisäksi toivoin kaikkea hyvää vanhoille kavereilleni, kuten muille Mepilex-laastareille, räkäiselle nenäliinalle ja käytetylle terveyssiteelle.
 
Lopulta tunsin oman aikani tulleen päätepisteeseensä. Lausuin hiljaisen rukouksen minua ympäröineelle luonnolle ja kaukaiselle Jumalalle, jota en vielä tuntenut. Rukoukseni kuului näin:
 
Kuin sysimusta talvitaivas
minun mieleni on,
ilman valkeutta Jeesuksen
maan päällä niin lohduton.
Ota henkeni Herra vie ikuisuuteen,
maan kärsimyksistä
armoon lumen valkoiseen.
 
Lopulta maaduin muuttuen mullaksi, jonka valkoinen lumi peitti talvisin. Keväällä tilallani alkoi kasvaa uusi elämä kevään ensimmäisten leskenlehtien puhjetessa nuppuihinsa.
 
oletus
Kategoria: 
 
 

Käyttäjän kaikki runot