Nimetön

Hankasini ihoani niin, että se rapisi, ihonpalaset rullautuivat tummiksi madoiksi,

Ne ajautuivat veden mukana viemäriin ja kadotin sen.
Kadotin värini, kadotitko itsesi viemäriin, kysyi vesi minulta .
Ei kadotin vain pintani, kadotin sen mitä he näkevät ja sitä, joksi he minua luulevat .
Enkö ole enemmän kuin keltainen oliivi joka imi öljynsä ihooni, ennen kuin edes oma äitini näki sen värin.
Enkö kuitenkin ole enemmän kuin hiukseni, tummat, kiharat, niin pehmeät, muttei kumminkaan yhtä pehmeät kuin auringonkukka, kultaiset auringossa, mutta ei kultaiset kuin vehnä- tai rypsipelto. 
Eikä kiharat ole tarkoitettu suoristettavaksi pyyhki äitini kyyneleeni ja irrotti tiukan otteeni kuumasta raudasta .
Suljin hiukseni, enkä koskaan enää avannut .
Olenko siis vain karvaiset sääreni, mustat ja terävät kuin ruusun piikikkäät varret 

Ja silloin kun unohdan, että oliivikin imeytyi ihooni ja sanon kaupassa äiti, niin ne kääntyvät ja minäkin käännyn ja auton ikkunastakin näen, vaikka unohdan niin ne muut eivät unohda.
Kävellessäni isäni vierellä, hän siirtää minua puolelta toiselle ja kun katson hänen silmiin ja sanon isä niin ei edes mummot käänny. 
Sattuu ja hankasin entistä kovempaa, kuin tykkäisin kivusta. 
Kuin nainen rakkaudesta, miehille se oli tarkoitettu, kuten kaikki tässä maailmassa. 
Miehille oltiin rakkaus luotu, mutta me naiset halusimme sitä, janosimme sitä kuin todistaaksemme muille olevamme kykeneväisiä siihen, koska miehetkin pystyivät. 
Mihin pystyi mies pystyi myös nainen. 
Miehet ne saivat naida neljä naista ja nainen vain yhden, koska jo yksi oli tarpeeksi rikkomaan tuon sydämen naisen. 
Ei se ollut se veitsi eikä terävä lause vaan se sydän, joka halusikin toisen. 

Olen sieltä ja tuolta, mutten kumminkaan koskaan täältä ja jopa hiuksemme tuoksuvat erilaisilta 
ja kun katson äitini sinisiin silmiin, tunnen kylmyyttä, olen vahva. 
Eikä niistä näy keltainen ihoni tai kiharoideni kiekurat.
Painan pääni hänen rinnalleen, nenäni vasten ihoa, nostan hän käsivartensa nenälleni ja vertailen, ihoni ja ihosi. 
Äitini iho on toista kuin minun ja silti kantoi minut kohdussaan, juotti rinnoistaan maitoaan, mutta kun sanon äiti niin ne kääntyvät, kääntyvät ne kokonaan.
Ja silloin käännyn minäkin 

Kun lähdit silmäni vuodattivat kyyneleet suuret sielulle sun.
Sielulle, joka vaelsi läpi jokien, halki metsien, välittämättä kyynelkanavieni luomista puroista.
Se liisi yli niiden purojen, hyppien kiveltä kivelle kertaakaan koskettamasta sen makeaa vettä, mitä tietäisi se vedestä mun ja silti itkin kun sielusi pakkasi tavaransa ja lähti.
Itkin silti, minä, joka ei koskaan itkenyt ja nyt itkin taukoamatta.
Lattialla, valkoinen seinä ja vihreä kasvi.
Norsunluu se oli ja kyyneleeni kateudesta vihreät, kuinka saatoit lähteä koskaan rakastamatta.
Minä, joka näki kun ne ampuivat sitä päähän nuori poika, pieni lapsi.
Tai kun he piiloutuivat maan muretessa jalkojemme juuressa.
Maamme murenee käsiin ja he istuvat siellä korkealla palatseissaan, he joilla oli liima, he jotka osasivat koota palapelin vaikka silmät kiinni ja he vain istuivat. 
Tai kun isäni, joka käänsi minulle selkänsä, ja vaikka hoin isä ääni vapisten ja vaikka mummotkin katsoivat ei edes isäni suonut minulle kauniita silmiään.
Ruskeat kuin lampi, tai kuusijärvi. 
Enkä enää nähnyt niissä keltaista enkä kiekuroita.
Ei, en edes silloin itkenyt, vaikka koko maailma mureni, isäni silmät ne sumeni ja veri pojan päästä hupeni.
Enkä koskaan itkenyt, mutta kun sielusi joka hyppi yli makeiden purojeni lähti, niin minä joka ei koskaan itkenyt, istuin lattialla ja katsoin kuinka valkoiset seinät ne muuttuivat norsunluuksi ja kuinka vihreätkin kasvit valitsivat värini kuin ihoni.
Niin silloin, silloin jopa minä itkin 

Ja olipa siitä viisi pitkää vuotta tai kaksikymmentä lyhyttä, muistan miltä pehmeä kaulasi tuoksui. Sen tuoksun tunnistan vaikka unissani ja siitä kirjoitan kunnes kuolen ja kunnes taas elän.
Mutta vaikka kävelisi nopeampaa, ei menneisyyttä voi jättää taakse ellei se jätä sinua, eikä rakkauden kahleista pääse pyristelemällä.
Ei niistä pääse ennen kuin sen laihduttaa ja on kahlinnut sinut kokonaan.
Kun viimeinenkin verenpisara ja varpaankynsi on kahleissa se irrottaa, tiputtaa sinut, sysää kuihtuneen vartalosi ojaan.
Kuten joskus sanoin niin muista, että on naisen rakkaus eri kuin miehen.
Naisen rakastaessa, antaa hän kaiken ja kun mies rakastaa antaa hän kaikkensa, 
mutta kuten on yö ja päivä erilaisia niin on myös miehen ja naisen kaikki.
Niin, on naisen kaikki eri kuin miehen kaikki ja kuten aina olen sanonut ja tulen aina sanomaan niin muista, 
että on naisen rakkaus eri kuin miehen 

Minun sininen on sinun taivaasi ja sinun taivaasi on minun unelmani 

Mitä kävi niille, jotka päättivät elämänsä, koska hengittäessään olivat kuolleita 

Marraskuu tai huhtikuu, kuu oli kuu vaikkei se joka yö ollutkaan esillä  

Tiesin kuinka saada heikoksi miehen silmilläni mun, näkyi niistä merenneitoja 

Silmilläni sain heikoksi vahvimmankin miehen ja voi sitä noituudeksi sanoa 

Ei rakkautta voinut taikoa vaan himon ja niin he rakastamaan eivät kyenneet 

Eikä noidan silmäni mun saaneet edes heikointa miestä rakastumaan 

Rakastumaan minuun 

Sen päivän jälkeen näin vain selkäsi 
Tarjosin sinulle poskeni, muttet halunnut liata kämmeniäsi 
Jos Jumala olisi ottanut vastaan lahjuksia olisin hänelle kaikki rahani antanut ollakseni poika 
Olisin kävellyt maailman ääriin, kävellyt mereen kunnes vain hiukseni kelluivat pinnassa 
Kiharat kiekurat, enkä olisi taistellut ja vesi olisi virranut ja täyttänyt keuhkoni 
Täyttänyt keuhkoni suolalla ja syntynyt uudelleen poikana 
Oli sinulla kauneimmat silmät, kuin sen järvi jonka ympärillä kuuset tanssahtelivat hiljaa, kyynelkanavani tyhjät ja kun puhuttelit lempinimelläni olisin tehnyt mitä vain, että olisit taas katsonut kun sanoin isä, mutta vain mummot ne kääntyivät katsomaan kun vapiseva ääneni katosi tuulen mukana sinne missä toivomuksille oli tilaa 
Sinne missä vain naisten äänet kaikuivat, 
kaikuivat hiljaa 
Kuuletko sanoi jossain pieni poika äidilleen, osoittaen metsään, siellä linnut lauloivat ja äiti itki, eikä pojankaan päästä valunut syyttömättömien verta 
Ja jos Jumala olisi ottanut vastaan rahaa, 
niin makaisi vastasyntynyt verinen vartaloni isäni käsivarsilla ja kiittäisi hän Jumalaa, 
Jumalaa verisestä nyytistä 
Minulla ei ollut nimeä, mutta tunsi maailman isät nimeni 
Nimeni oli Kunnia ja vaikka joku päivä saisin tarpeekseni ja kääntäisin selkäni naiselle, jonka kohdussa oli osa minua ja vaikka rystyseni olisi ruvilla ja ihmiset ympärilläni mustelmilla 
Silti se olisi nainen, joka voiton vei 
Olisi se nainen, joka harteillaan kantaisi pahan 
Mutta kun Jumalaa ei voinut lahjoa ja ajassa ei päästy taaksepäin niin oli nimeni
Pettymys 
Ja vaikka et enää kääntänyt selkääsi pois päin kun sanoin isä, niin olivat ne silmäsi sumeat ja ääneni vaimea 
Oli nimeni Pettymys ja ihoni oli keltainen, muttei keltainen kuin rypsipelto vaan keltainen kuin ne vihreät kasvit, joita en enää kastellut 

Ja ääneni,  ääneni vapiseva kuin haavanlehti 

Kertoisinko nimeni niille, jotka eivät ovesta ulos astuessaan vedä syvään henkeä ja katso ylös tähtiin. Puhuisinko taivaan väreistä niille, jotka eivät ole istuneet kanssani pimeässä kunnes aurinko on hivuttautunut ylemmäs, niin että kuusenlatvatkin heijastavat valoa. 

Kirjoita tarinoita se pyysi. Mutta kun en osaa. No kirjoita runoja ja sitäkään en osannut. Mitä osaat ne kysyivät ja en osannut mitään. Kerroin vain totuuteni ja sen mitä näin, kirjoitin siitä mitä tunsin, mutta tärkeintä kirjoitin miltä niistä tuntui. Istuin lattialla ja joskus kävin makuulle. Vedin hupun korkeammalle ettei matto kutittaisi niskaa. Niskaan särki, luihin särki ja päähän särki. Ikkuna auki ja naapurin tupakkakin tahtoi sisään.  

Se piirsi seiniini varjot, kiekurat ja olin enemmänkin kuin hiukseni. Oli minulla muutakin kuin nimeni, koska mitä ovat ne joilla oli vain nimi antaa tälle maailmalle. Kun käänsin koppakuoren oiken päin ei se kysynyt nimeäni, ei se kysynyt olinko täältä vai kenties tuolta. Kirjoitan miltä lehdistä tuntuu, miltä hiekka tuntuu kynnen alla. Epämukavaa, kaunista ja rumaa. Mitä oli olla nainen. Naiseus oli sitä kun miesten huomion sai lyhyellä hameella, muttei sillä kun halusi selittää miksei enää uskaltanut käyttämään niitä lyhyitä hameita. Kirjoitan elämästä, mutta ei elämäni ole sinun elämäsi, eikä minun totuuteni ole sinun totuutesi. Kirjoitan en yhtikäs mistään ja olen tuolta, mutten täältä. Ehkä en ole yhtään mistään.