Tyhjyys peltojen keskellä

Runoilija Annastiinanen

Käyttäjän <span class="sydan sydan-punainen sydan-raamit"><svg width="10"height="10"viewBox="0 0 1000 1000"xmlns="http://www.w3.org/2000/svg"><path d="M998,312C984,152,870,35,728,35C633,35,546,86,497,168C449,85,366,35,272,35C130,35,16,152,2,312C1,319-4,357,10,418C31,506,79,585,149,649L497,965L851,649C921,585,969,506,990,418C1004,357,999,319,998,312zM952,409C933,489,890,562,826,620L497,913L174,620C110,562,67,489,48,409C34,351,40,319,40,318V317C52,176,150,74,272,74C362,74,442,129,479,218L497,260L515,218C552,130,635,74,728,74C850,74,948,176,960,318C960,319,966,351,952,409z"/></svg></span> Annastiinanen kuva
nainen
Julkaistu:
27
Liittynyt: 1.9.2020
Viimeksi paikalla: 6.5.2021 21:30

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
16.2.1971

           Sydämen janoa
         ei voi sammuttaa
     yhdellä vesipisaralla
        - 
persialainen sananlasku
 
Taajama päättyy - merkin jäädessä
kauas taakseni näiden laajojen
vielä harmaiden peltoaukeiden keskellä, 
tässä maalaismaisemassa
lähes keskellä ei mitään,
missä ihmettelen olemassaoloani
jälleen kerran.  Täällä missä muutamat hylätyt ladot huutavat tyhjyyttään, 
vuosisadan mittaista historiaansa
lähes lahonneina, harmaine seinineen. 
Täällä, tällä tiellä jossa vain harvakseltaan ohi ajava auto sekoittaa ajatukseni. Tiellä jossa tuulee enemmän kuin missään muualla. 
Täällä minä ymmärrän 
että olen tavallaan oppinut rakastamaan tätä maisemaa, sen tuomaa rauhallisuutta ja hiljaisuutta. 
Täällä missä lopultakin olen oppinut rakastamaan myös itseäni. 
Tällä tiellä jossa tänään
sataa kaikki vuodenajat yhden tunnin aikana. 

Enkä minä välitä sateesta enkä tuulesta. 
Tänään minä välitän vain itsestäni. 
Annan viiman vihmoa kasvojani, 
hiuksieni liimautua kasvoilleni
ja poskien muuttua punaisiksi
kuin syksyn kypsät omenat. 
Annan itselleni aikaa rauhoittua. 
Tässä ja nyt haluaisin hetken muuttua
olemattomaksi, näkymättömäksi
niin ettei minua kukaan löytäisi. 
Ainakaan ihan heti. 

Viime kuukaudet ovat syöneet toivon
tästä kylmästä keväästä, 
siitä mitä oli vielä puoli vuotta sitten
 ja siitä mitä piti olla nyt. 
Ehkä näinä päivinä, ehkä ensi viikolla. 
Kenties ensi kuussa, kesän kynnyksellä. 
Lopulta en enää edes tiedä itsekkään. 
Aika vei sen mennessään. 
Aika söi minut. 
Aika vei minulta sinut. 

Nyt kun kaikki olisi helpompaa, 
mitään ei olekkaan. 
Lupaukset lakkasivat olemasta, 
ne vain hävisivät vaikkei
niille annettu lupaa. 
Niiden piti pysyä siinä, niiden piti rakastaa meitä. Niiden piti pitää meidät elossa. Niiden piti antaa mahdollisuus. 
Mutta ne menivät muuttolinnun lailla
toisiin maisemiin. Kai. 
Eikä tarina suostu kertomaan
olinko lopulta ansainnut sen. 
Oliko minussa kuitenkin vielä niin paljon vikaa. Liikaa tai liian vähän jotakin.  Ja tämä tarina on minulle liian armoton eikä se anna minun enää tehdä
asialle yhtään mitään. 

Pistän musiikin liian kovalle ja jatkan matkaani peltojen lopulta heiluttaessa minulle hyvästiksi. 
Jälleen kerran. 
Raekuurokin muuttuu räntäsateeksi. 
Olen nyt matkalla tällä tiellä, 
tiellä matkalla kotiin missä odottaa  vain
ne tyhjät huoneet jotka ovat näiden kuukausien  aikana muuttuneet lähes vankilakseni. 

Mutta kaikesta huolimatta minä tiedän
että minussa on paljon rakkautta. Minulla on niin paljon annettavaa. 
Ehkä joskus liikaakin. Muttei ainakaan liian vähän. Ei enää. Ja minä tiedän senkin että sinäkin tiedät. 
Minä olen kokemusteni muovaama. 
Minä olen kasvanut ihmisenä
ja nyt minä tunnen itsessäni uinuneen herkemmän puoleni. 
Enkä ole ulkokuoreni alla enää 
se tumma tunnemöykky. Se joka ei näyttänyt mitään kenellekkään. 
Se kylmä ihminen johon sinäkin
silloin kymmenen vuotta sitten  alunperin tutustuit. 

Jos ja jos. Jos vain voisin mennä
ajassa taaksepäin tekisin asioita toisin. 
Menisin siihen aikaan. Kymmenen 
vuotta taaksepäin. Siihen aikaan jolloin 
kaikki olisi ehkä ollut  enemmän mahdollista, ainakin erilailla 


Mutta aikahan parantaa haavat. Minulle siinä voi nyt mennä vähän enemmän sitä pirun aikaa. On vaikea ymmärtää että on jollekin lopulta avautunut. Antanut itsestään enemmän kuin ehkä olisi ollut tarpeenkaan. 

Ja minä rakastan elämää. Enkä minä aio mennä mihinkään. Piiloon yhtään keneltäkään. Varsinkaan sinulta. 
Minä todellakin olen.

Niin. Minä elän ja olen olemassa, täysillä. Ja minä olen tällainen :D

















 
Selite: 
Teille, itselleni ja tietysti Jiille.
oletus
Kategoria: 
 

Kommentit

Kannattaa elää ja olla täysillä, niin kauan kuin haluaa <3 
 

Käyttäjän kaikki runot