Nainen joka itki museossa

Runoilija Nefriitti

nainen
Julkaistu:
10
Liittynyt: 8.6.2020
Viimeksi paikalla: 8.1.2023 20:31

Asuinpaikka: Tampere
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
12.4.1994

Heippa,

Olen Nefriitti. Olen kiitollinen kommenteista, sillä on aina kiva lukea, miten muut ovat runojani tulkinneet ja millaisia tunteita/ajatuksia ne ovat herättäneet :)

 

Tapasin Anan ensimmäistä kertaa lentokoneessa. Mikä yhteensattuma, että unelmieni naisen istumapaikka sattui olemaan omani vieressä. Analla oli ruskeat pitkät lainehtivat hiukset, kapeat kasvot ja vihreät silmät. Minä avasin keskustelun. Jouduin pyytämään häneltä apua turvavyöni kiinnittämiseen, sillä en ollut lentänyt aiemmin. Ana jatkoi keskustelua kommentoimalla kenkiäni. Ensitreffit kestävät tavallisesti tunnista kahteen. Lentomatka Pariisiin kestää kolme tuntia. Sen aikana kerkeää oppia toisen pitävän viinirypäleistä, syövän jäätelötuutitkin teelusikalla ja harrastavan maalaamista takapihansa ikkunan ääressä. Olin juuri aloittamassa lauseen suosikkikahvilani teevalikoimasta, kun kone lähti heittelehtimään ilmassa. Ana osasi rauhoitella minua. Huomasin, että hänellä oli tyynnyttävä vaikutus myös muihin ympärillämme istuviin matkustajiin. Hän jatkoi rauhallista jutusteluaan niin kauan, että koneen lento saavutti vakautensa. Laskeutuessamme Pariisiin, tajusin, etten ollut valmis luopumaan Anasta. Kuvittele hetki, jolloin olet tuntenut eläväsi yhtä elämäsi käännekohtaa niin ymmärrät, miltä minusta tuntui istua tuossa koneessa.

Pariisiin saavuttuamme emme olisi välttämättä koskaan enää tavanneet toisiamme, ellei meillä olisi sattunut olemaan huone samasta hotellista. Satuimme samaan aikaan hotellin aamiaiselle. Olinhan jo aamu seitsemästä norkoillut buffetpöydän liepeillä odottamassa, jos hän sattuisi kävelemään ohi. Meidän onneksemme Pariisi on romanttinen kaupunki, jossa missä tahansa kohteessa vierailu vaatii seuraa. Kukaan ei halua kävellä 284 porrasta yksin Riemukaaren huipulle. Ainakaan kumpikaan meistä ei halunnut. Puhumattakaan siitä, että olisin jalallanikaan astunut yksin Chanelin tai Pradan liikkeisiin, joissa ovimiehet huolehtivat siitä, ettei käsiä tarvitse muuhun kuin vaatteiden hypistelyyn ja luottokortin vilauttamiseen. Laduréesta haimme macaron parisieneja ja söimme niitä hotellihuoneessani katsellen saippuaoopperoita, vaikka kumpikaan meistä ei puhunut ranskaa sen vertaa, että olisimme ymmärtäneet niiden juonta. Musée de l’Orangeriessa näin Anan itkevän Monetin lumpeenkukkasalissa. Vaikka itseäni ei yksikään maalaus ole saanut herkistymään kyyneliin, täytyihän minunkin myöntää, että kukat olivat vaikuttavia.

Ana palasi Suomeen minua myöhemmin. Aluksi luulin, että hän oli unohtanut yhteisen viikkomme. Parin päivän kuluttua istuimme kuitenkin totuttuun tapaan kahvilan terassilla. Tuntui kuin Pariisi olisi saapunut Helsingin keskustaan. Hänen kertoessaan toisesta matkalla yksin viettämästään viikosta, taivas tummeni. Sadepisarat iskeytyivät pöytää vasten isoina ja pelottavina. En ymmärtänyt, mistä pelkoni vettä kohtaan oli saanut alkunsa. Ana oli huomaavainen ja johdatti meidät sisälle kahvilaan kuin ei olisi huomannut alkavaa paniikkiani.

Mieleni vilisee kuvia Anasta. Iloisena, kun ojennan ensimmäisen hänelle ostamani syntymäpäivälahjan. Muistilehtiön, jonka kannessa oli kaunis sekoitus valkoista, vihreää ja sinistä – Monetin lumpeenkukkia. Rauhallisena, kun näen hänen keskittyvän hyvään romaaniin pihakeinussamme. Huolehtivaisena, kun lentokoneet lentävät yöllä talomme yli ja joudun käpertymään hänen syliinsä, koska koneiden melu saa kylmät väreet kulkemaan ihollani ja pelon painamaan keuhkojani niin, etten tunnu saavan happea.

Kahdeksan vuoden kuluttua kuljemme hääpuvuissamme kohti satamaa. Ana on suunnitellut häämatkamme alusta loppuun yllätyksenä. Satamaan on pitkä matka, mutta Ana halusi välttämättä kävellä. Kävelemme puiston halki. Anan pitkä mekko laahaa maassa, mutta hänellä – meillä – on niin kiire, ettei hän tunnu välittävän. Aurinko loistaa lehtien läpi ja vihertävä valo koskettaa Anan silmiä. Vihreä kohtaa vihreän. Suihkulähteestä ryöppyävät pisarat koskettavat ihoani. Ana kääntyy hymyilemään, kun en sävähdä niitä enää samalla tavalla kuin ennen.

Hän tuo minut laiturille ja katsomme vedessä puolittain makaavaa lentokonetta. Lähdemme Roomaan, hän kertoo ja vetää minut lentokoneen portaille. Kolmasosa matkustamostakin on veden peitossa. Sillä hetkellä se ei vaikuttanut oudolta kummallekaan meistä. Astumme sisään ja valitsemme istuinpaikat. Koneen takaosa, lähimpänä hätäuloskäyntejä. Lentoemäntä lipuu vedessä tarkistaen, että kaikkien vyöt ovat kiinni ja samalla sulkien matkatavarahyllyjä katon rajassa. Toinen lentoemäntä esittää turvallisuusohjeita matkustamon edessä. Muistan, kuinka väittelimme Anan kanssa näiden turvallisuusohjeiden tarpeellisuudesta vuosia sitten. Minun kantani oli se, että ne herättävät turhaa ahdistusta matkustajissa, kun taas Anan mielestä ne luovat toivoa lähes toivottamassa tilanteessa. Päätin uskoa Anaa, sillä olihan hän valmistunut lentokoneinsinööriksi kaksi vuotta sitten. Se oli vain yksi niistä syistä, miksi sovimme Anan kanssa yhteen. Toinen pelkäsi kuollakseen lentämistä, toinen suunnitteli lentokoneista turvallisempia, ettei toisten tarvitsisi pelätä niitä.

Lentokone valmistautuu lähtemään liikkeelle. Moottori lähtee yllättäen kevyesti käyntiin ottaen huomioon kaiken sen veden, jota koneen rakenteisiin on luultavasti päässyt. Otan Anaa kädestä, koska loppujen lopuksi nousu on lentämisen vaarallisin vaihe. Samalla hetkellä, kun lentoemäntä paukauttaa koneen oven kiinni, herään kahdeksan vuotta sitten.

Emme koskaan päässeet häämatkalle Roomaan, koska emme koskaan menneet naimisiin. Emme koskaan menneet naimisiin, koska emme koskaan selvinneet Pariisiin. Minun ja Anan ensimmäisellä yhteisellä lennolla sattui moottorivika. Mistä moottorivika johtui? Ehkä henkilö, jonka vastuulla oli moottorin tarkistaminen, oli avioerostaan johtuen normaalia tarkkaamattomampi sinä päivänä. Ehkä hän kärsi salaa alkoholiongelmasta. Ehkä tapahtuma oli inhimillinen virhe. Sitä emme Anan kanssa koskaan saaneet tietää, sillä hukuimme Seineen, jonne koneemme yritti hätälaskua.

Sydämellä kestää kuusi minuuttia luovuttaa sen jälkeen, kun keuhkot ovat täynnä vettä. Tajuttomalle ihmiselle se tarkoittaa kuutta ylimääräistä minuuttia unessa elämistä. Koko yhteinen elämämme oli vain hapenpuutteesta johtuvaa harhaunta.

Onnekkaimmat ihmiset viettävät elämänkumppaninsa kanssa jopa yli kuusikymmentä vuotta. Me vietimme Anan kanssa lähes kolme tuntia.

oletus
Kategoria: 
 

Kommentit

Toisaalta vaihtelu voi olla paikallaan, jos siltä tuntuu <3 
Kiitos kommentista :)
 

Käyttäjän kaikki runot