Epäonninen kuningas (ja rietas tytär)

Olipa kerran kuningas, jolla oli huono onni. Hän oli pienen valtakunnan kuningas. Ei suuren, ei mahtavan, mutta ei toisaalta kovin pienenkään. Se oli ihan kelpo kuningaskunta, jota kelpasi esitellä muiden kuningaskuntien rinnalla. Siellä oli jokia, muutamia, siellä oli järviä, ja siellä oli vähän vuoriakin. Erämaita ei paljon ollut, koska ne oli aikoinaan hakattu taloiksi, mutta pieni läiskä villiä, koskematonta luontoakin löytyi kuningaskunnan koillislaidasta. Mutta koskapa villi luonto ei tunnusta ihmisten rajoja, se jatkui siellä kuningaskunnan rajojen ylitse toisen valtakunnan alueelle ja jatkui tietymättömiin asti.

Asiaan. Kuningas keräsi veroja ja hallitsi, teki mitä kuninkaan aina pitikin tehdä. Enimmäkseen hän toki oli delegoinut ikävät hommat avustajilleen, mutta aina välillä hän kävi esiintymässä salissaan ja jakamassa tuomioita, ja sulkakynä savusi joka tiistai ja torstai, kun hän allekirjoitti määräyksiä. Hän käytti sulkakynää, koska se tuntui sopivan hänen asemaansa, vaikka todella sulkakynän sisällä oli moderni mustetta pumppaava mekanismi ja säiliö, eikä sitä tarvinnut ehtimiseen kastella mustetolppoon. Hän oli tilannut sen tehtailtaan hallituskautensa alussa, ja se toimi yhä edelleen mainiosti.

Kuninkaalla oli mukava vuode, jossa oli pehmeä patja, katos ja aivan mahdottoman kevyt ja lämmin peite, niin että hänen täytyi kesäkuukausina heittää se pois päältään ja maata pyjamassaan. Pyjamaakin kuningas käytti, koska hän tykkäsi vanhanaikaisista asioista. Pyjama oli auttamattoman vanhanaikainen. Hänellä oli palvelija, joka toi hänelle aamuisin prässätyt vaatteet ja harjatut kärpännahkavaatteet. No, ne olivat keinokuituiset, sillä kuningas oli valistunut kuningas. Hänellä oli autoja, useampiakin, sillä kuningas ei kuitenkaan ollut niin valistunut, ja asemansa vuoksi hänen täytyi kuitenkin matkustaa silloin tällöin eikä silloin sopinut potkia rullalaudalla kaiken maailman kivenheittäjien ja sala-ampujien maalina.

Hänellä oli siis kaikki hyvin. Mutta hänellä oli yksi suuri murhe. Hänen rakennuksensa eivät kestäneet. Hän pyöräytti sulkakynällään määräyksiä, joissa kuvailtiin rakennettavan talon mitat ja muoto, ja johonkin valtakunnan kaupunkiin, yleensä pääkaupunkiin alkoikin tuota pikaa nousta upea, monikerroksinen, tiiltä ja lasia ja betonia ja kristallia ja terästä ja vaikka mitä kimmeltävä tornirakennus. Mutta kun se aivan valmistumaisillaan, juuri vähän ennen kuin sen kastajaiset piti olla, ja kuningas olisi päässyt mätkäisemään samppanjapullon sen kylkeen, se romahti. Aina juuri ennen valmistumista.

Hän rakensi linnaansa tornin: se mureni tiilikasaksi päivää ennen kun hän olisi vieraillut siellä ensimmäistä kertaa. Hän rakennutti laivatelakan: sen teräsrakenteet pettivät ja koko hökkeli luhistui palkkikasaksi juuri ennen kastajaispäivää. Hän rakennutti urheilustadionin: siitä ei ollut avajaispäivänä jäljellä kuin savuavat rauniot.

Mikään ei toiminut. Eikä se koskenut pelkästään rakennuksia. Kun kuningas määräsi tehtäväksi jonkin valtakunnallisen uudistushankkeen, se epäonnistui. Kun hän sääti uuden juhlapäivän, painatti uudet kalenterit ja jaatti päivää ennen juhlia virvokkeita, hattaroita ja ilotulitteita joka puolelle, ne olivat kaikki kadonneet, ryöstetty, kastuneet tai rottien syömiä seuraavana päivänä, ja päiväkin oli kadonnut kalentereista. Se oli sentään ennen kuulumatonta. Hän ei voinut säätää edes juhlapäivää! Uusi kalenteri loistivat tyhjyyttään uuden juhlapäivän kohdalla!

Kun hän avasi valtiopäivät, niin kuin hän joka päivä teki, sillä valtakunnassa oli jonkin verran demokraattista toimintaa, hän odotti kynsiään pureskellen valtiopäivien kokoontumista, sillä ne romahtivat aina juuri ennen kokousta. Miten valtiopäivät voivat romahtaa, eiväthän ne ole mikään rakennus? Kyllä niin voi sanoa. Ne ihmiset, joiden piti osallistua niihin, unohtivat jotenkin tulla paikalle, vaihtoivat valtakuntaa, keksivät jotakin muuta tekemistä tai menettivät järkensä, niin etteivät osanneet erottaa A:ta O:sta, saati katua, joka johti valtiopäivätalolle, kadusta, joka johti joenrantaan ja veteen.

Kuningas ei saanut mitään onnistumaan. Hän saattoi elellä mukavasti entistä elämäänsä, palvelijat auttoivat, ruokaa tuli, sulkakynä viuhui, mutta kun hän yritti jotakin muutosta, mitään ei tapahtunut. Tuntui kuin suuri universumi olisi käynyt häntä vastaan heti kun hän koetti muuttaa asioiden järjestystä. Hän oli hyvin tyytymätön, sillä jokainen kuningas haluaisi jättää jotakin merkkejä hallintokaudestaan, joitakin nimiä joihinkin marmorilaattoihin, pystejä museoihin ja pikkupikkupieniä torneja kaupunkikuvaan. Mikään ei onnistunut.

Kuningasta alkoi tietenkin masentaa. Hänelle ei enää ruoka maittanut, hän ei aina viitsinyt nousta vuoteestaankaan vaan saattoi viettää koko päivän paksun täkin alla ja murehti valtakuntaansa, jossa kaikki oli hyvin mutta mikään ei muuttunut hänen käskystään. Hän sulkeutui torniin murjottamaan, yhteen niistä vanhoista torneista, joita hänen isoisoisoisoisänsä oli rakennuttanut hallituskaudellaan, jotka olivat suuria ja raskaita torneja, kelpo torneja, jotka olisivat useampia pienempiä kanuunankuulan iskujakin. Kuningas istui tornin ikkunassa, nojasi päätään käsiinsä, katseli paksuja muureja ja murjotti. Hän ei saisi rakennettua edes paperilinnaa uudenvuodenjuhlaan kellumaan vesille, se uppoaisi juuri uudenvuodenaatonaattona, vettyisi ja luhistuisi ja painuisi aaltojen alle niin että kukaan ei juhlapäivänä näkisi sitä, pyöristäisi suutaan O:ksi ja ihastelisi kuninkaan kykyjä järjestää juhlallisuuksia.

Kuningas arveli, että kansa piti häntä vätyksenä. Hän oli hallinnut nyt kaksikymmentä vuotta, eikä hän sinä aikana ollut saanut aikaan mitään näkyvää. Ei niin mitään. Hän oli valmis siirtämään kruununsa tyttärelleen, joka oli jo kasvanut aikuiseksi, kauniiksi prinsessaksi, mutta hän olisi halunnut jättää jälkeensä edes pikkuisen muistomerkin itsestään, taikka kukaan ei muistaisi häntä. Historiankirjoissa hänen nimensä olisi Kuningas Vätys. Kukaan ei varmaan muistaisi hänen nimeäänkään. Hän ei jättäisi mitään merkkiä maailmaan, hän olisi täysi nolla, ja hänen tyttärensä loistaisi. Ei hänellä mitään hänen tytärtään vastaan ollut, hän rakasti tytärtään, joka oli hänen silmäteränsä, mutta hän tunsi itsensä niin vanhaksi ja kuluneeksi ja loistonsa menettäneeksi.

Mutta minkäpä hän mahtoi? Hän yritti vielä viimeiset vuodet. Hän järjesti suuret juhlavuodet, joiden aikana koko kansa sai bilettää mielin määrin, kuninkaallista rahakirstua tyhjennettiin ja lomapäiviä jaettiin. Ilotulituksia oli kaikkialla, suuria kekkereitä pidettiin ulos rakennetuissa teltoissa. Soittokunnat marssivat pitkin poikin valtakuntaa ja soittivat iloisia ralleja, poliisivoimien puvut vaihdettiin vaaleanpunaisiin. Kuninkaallisia hovinarreja oli seitsemän, ja julkisia esiintyjiä lukemattomia. esiintymislavoja ja teattereita nousi kuin sieniä sateella. Kansa iloitsi.

Mutta ilotulitteet olivat märkiä, tuskin muutama heiveröinen sähikäinen pääsi ilmaan. Teatterikäsikirjoitukset katosivat mystisesti, poliisien uudet asut eivät saapuneet, soittajat unohtelivat nuottejaan. Ihmiset eivät edes pitäneet lomapäivistään, koska he olivat niin tottuneita töihinsä ja kun vapaa-aikaa oli liiaksi, he pitkästyivät ja jotkut masentuivat. Yhtäkkiä oli suuri tyhjä aukko, joka olisi pitänyt täyttää jollakin, mutta harrastuskerhot eivät riittäneet. Koetettiin perustaa uusia, mutta kuninkaan huono onni tuntui seuraavaan kaikkialle, sillä hakemukset yhdistysrekistereihin jäivät jonnekin matkalle. Kukaan ei nähnyt hakemuksia enää ikinä. Vapaa-ajan viettoa uhkasi onnettomuudet. Ihmiset kompastelivat, säät olivat kurjia, salamat iskivät ja laivat ajoivat kareille. Sanalla sanoen, juhlavuodet olivat kaikkien aikojen fiasko.

Kuningas kuunteli neuvonantajiaan pettyneenä ja totesi, että kerta kaikkiaan mitään ei ollut enää tehtävissä. Hän ei saisi ikinä onnistumaan mitään. Niin hän päätti vihdoin siirtää kuningasvallan tyttärelleen, joka kukkeana ja säteilevänä liihotteli kuninkaanlinnan käytäviä, jo täysi-ikäisenä, lumoavan kauniina naisena. Kuningas järjesti kruunajaiset, joihin kutsuttiin hoviväkeä, ja paljon virkailijoita ja pappeja ja muita sellaisia, mitä nyt virallisissa tapahtumissa aina raahataan paikalle. Kruunajaispäivänä hän laahusti pitkä laahus perässään kruunajaiskatedraalin pitkää käytävää, tytär hänen rinnallaan, ja kruunu päässään. Paikalle tullut yleisö taputti vaimeasti ja vakavana, sillä tilaisuus oli harras ja merkityksellinen.

Kuitenkin onnettomuus sattui juuri viime hetkellä! Kun he pääsivät alttarille asti, yleisö näki yhtäkkiä kuninkaan horjahtavan. Hän vei oikean kuninkaallisen kätensä sydänalalleen, kumartui eteenpäin kasvo hämmästystä osoittaen, ja kaatui maahan. Hänen tyttärensä pudottautui polvilleen kuninkaan viereen ja nosti hänen päätään, mutta kuningas oli sulkenut silmänsä eikä avannut niitä enää. Hovilääkäri juoksi paikalle ja totesi nopeasti kuninkaan kuolleeksi.

Koska kruunua ei siirretty monarkian sääntöjen mukaisesti, tyttärestä ei niin muodoin tullut kuninkaallista. Hän lähti kuninkaanlinnasta ikiajoiksi ja perusti spermakulttuuriyhteisön syrjäiseen paikkaan maaseudulle ja vietti siellä loppuikänsä sanomattoman rietasta elämää.