Tuuli lennättää lehtiä jaloissani. Ehkä olisi pitänyt jo vaihtaa talvisempiin jalkineisiin, ajattelen. Varpaatkin ovat jo märät. Kävelen pitkin autiota rantaa. Veden pinta on siniharmaa ja kylmä, melkein jopa luotaantyöntävä. Pakottaudun kuitenkin koskettamaan veden pintaa, rikkomaan eheän kalvon sormillani. Yllätyn kun vesi on vielä lämmintä.
Tartun korteeseen ja katkaisen sen varren yhdellä napsauksella. Viuhdon sillä hetken aikaa ympärilläni, muistellen lapsuutta, jolloin aina jokin vähänkin pidempi notkea keppi tai ruoko, sai toimia raippana.
Jatkan matkaani hiekkapolulla, laahaten kortetta perässäni. Se kerää hiekkamujua mukaansa, kai dippasin sen epähuomiossa veteenkin. Kävelen hitaasti, kuunnellen kuinka lokki kirkuu kauempana ulapalla, etsien itselleen ystävää. Ehkäpä se vielä huutaessaan jonkun muunkin tavoittaa, tuumin yksinäni.
Nautin tällaisista iltapäivistä. Aurinkoa, hiljaisuutta, ja rauhaa. Aivan toista kun arki. Koko ajan saa mennä tukka putkella, ja illalla kotiin palatessa ei enää aina muista, mitä aamulla edes tuli tehtyä. Päivät seuraavat toistaan, ja puksuttavat eteenpäin kuin vanha lättähattu.
Lähden palaamaan kotiinpäin. Huomaan kävelleeni yllättävän kauan, ja alan jo odottaa kotiinpääsyä. Lämmintä teetä. Villasukat jalkaan. Ehkä hyvä kirja mukaan sohvannurkkaan. Oma rauha. Oma nautinto. Oma, yksityinen aika, kuin pieni pala paratiisia.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi