Poika seisoo ikkunan edessä. Farkut jalassa. Ilman paitaa. Ilman sukkia. Sadevesi valuu ikkunan takana pitkin lasia. Taivas itkee, tämä miettii. Poika seisoo yksin. Hiljainen talo huokuu äänettömyyttä. Sen voi kuulla. Haistaa. Tuntea.
Ikkunan takana kulkee ainoastaan musta kissa kadun laitaa pitkin. Se kulkee jalkakäytävän laitaa. Häviää pensasaidan toiselle puolelle. Katoaa puistikkoon. Poika miettii elämäänsä muutamia kuukausia taaksepäin. Kuinka poliisi tuli oven taakse. Sanoi, ettei hänellä enää ole isää. Eikä äitiä. Eikä pikkuveljeä. Kaikki kuolleet. Auto-onnettomuus.
Poika miettii elämäänsä. Isona veljenä. Poikana. Kuinka aina yritti olla mallina, mutta aina jotenkin lipesi. Kuinka silloin kun hätä oli suuri, saattoi aina turvautua äitiin. Ja isään. Kuinka kukaan ei huutanut. Valittanut. Ymmärsi. Nuoruuden kasvukipuja. Kuitattiin. Vaikka tuli tuhannen humalassa kotiin kotibileistä. Vaikka housujen taskusta löytyi tupakka-aski, kun housut oli tarkoitus pestä. Vaikka haistatteli sitä sun tätä sen enempiä ajattelematta. Huoritteli tärkeintä. Katse harhailee ympäri maastoa. Talitiainen istuu koivun oksalla ja keikuttelee päätään. Sekin näyttää surkealta vesisateen keskellä.
Muutamat kuukaudet poika on kulkenut unessa. Mikään ei ole tuntunut miltään. Mikään ei ole tuntunut missään. Kipu on turruttanut kaiken. Veitsi käsivarrella. Suolaa tai sitruunaa päälle, jos ei riittävästi tunnu. Mutta hän ei itke. Isot pojat eivät itke, isäkin opetti. Itku ei ole tullut missään vaiheessa. Jotenkin hän on aina onnistunut siirtämään sen pois. Jonnekin takaraivon perukoille.
Koti huokuu hiljaisuutta. Kukaan ei ole moneen kuukauteen herättänyt häntä aamulla kouluun. Käskenyt juosta, että ehtii bussiin. Kukaan ei ole välittänyt. Kukaan ei ole kysynyt mitään. Kukaan ei ole sanonut mitään.
Poika nostaa aseen ohimolle. Kohta on taas yksi nuori elämä haudattavana, tämä ajattelee. 17-vuotta takana. Ja tänään se kaikki päättyy. Yhtäkkiä katse nauliutuu vastapäisen kerrostalon seinään. Poika laskee kätensä. Ase kolahtaa lattialle. Poika alkaa itkeä. Pojan katse. Nauliutui vastapäiseen kerrostaloon. Ja sen asunnon ikkunassa olleeseen ristiin.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Koskettavan surullista. Eniten sitä pelkää tässä maailmassa että menetää perheensä, sen turvan joka on aina ollut tässä, ainoat joihin voi oikeasti luottaa. Eilen olin eräissä hautajaisissa, ja kuolema tuntui taas todellisemmalta. Samana päivänä myös ymmärsin, että elämä voittaa. Pidin tästä tarinasta, kyyneleet kihosivat silmiin.