Jääkausi istui mörkönä kallion laella
heitteli vaahtokarkkeja alhaalla pörrääviä sveitsiläisiä päin
nauroi niiden mitättömyydelle ja nuolaisi huuliaan.
Assosioi aivan omiaan, ei edes puhunut muille.
Pitkät hyiset helmat lipoivat kiveä, jonka ikää se ei olisi
halunnut tunnustaa,
tahtoi olla kaikkein vanhin, Ensimmäinen joka oli.
Muisti menneen suuruutensa ja vihasi turisteja
koko kylmästä sielustaan,
kun ne hiihtivät ohi palmikot vipattaen.
Puhalsi pilviä jääpeitteen alta, savurenkaita, vanha velho.
Itkeä pirautti pari kyyneltä vanhojen aikojen loistokkaalle muistolle.
(tahtoi vain valua vuorta alas, mutta ei uskaltanut,
jäi nukkumaan kuin mikäkin raukka aina iltapäivään asti)
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
aivan ihana! :) mahtavat vertauskuvat
hyvää ja erilaista tekstiä. mielenkiintoista lunoon kuvausta ja eläytymistä siinä mukana. ehkä muutama välilyönti rivien väliin olisi hieman helpottanut lukemista ja tekstin rytmitystä, mutta ne on toissijaisia asioita sisältöön verrattuna.