Jälkeen sen
päähäni minä pakenin,
mutta sieltä paljaan ainoani tavoitin.
Tunnistin, että arvoistani
jäljellä oli vain
uurna tuhkaa kuolevain.
Palaneita ajatuksia,
joista ennen luohtuni hain.
Nyt nuo uhkaa unelmiain.
Miellän sen
tavallani, itsein vakuutin
- kenties olemistani haavoitin -
ja verivana seuranain
puhtaassa tietoisuudessa
turhaa ruuhkaa huolenain.
Mutta uurnasta laupeus loisti ain,
johti eteenpäin polullain.
Anteeksiannonko sain?
Selite:
Ei parhaimpiani, mutta päätin laittaa tänne. Kun en ole pitkään aikaan mitään kirjoittanut. Runo tasapainottelee vanhahtavan ja kirjakielen välimaastossa. Kumpikaan ei yksinään oikein sopinut tähän muotoon.
Saatan korjailla tätä vielä lähiaikoina
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
hieno runo:)