Nimetön

Uskaltaisinpa juoda myrskyn.
Olen minä ennenkin päätynyt historiaani.
Rohkeasti uuteen kaareen.
Niin kovasti on raivattava valintoja, 
jotka painavat yhtä paljon takana
kuin horisontissa.
Potentiaali unohtuneena voimana.
Ahdistavaa malttamattomuutta,
kaipuuta uteliaisuuden toiselle
edes kyljelle.

Mutta mitä järkeä on toivoa,
kun valo sammuu osuessaan silmiin.
Näköni on alkanut vääristyä taas,
pelkään että palaan
siihen outoon maailmaan
jossa minä ole kivi
ja todellisuus kupla.

Vereni edelleen vetää kohti myrskyä, 
jonka turvin liikkua luovuttaen.
Vaaniva pehmeys
ja suoraan edessä samettimaailma
houkuttelee selkeillä sanoilla.
Tiineenä
ajasta ja ikävästä.