Nimetön

Puhelin pirisee taukoamatta. Mieleni valtaa ajatus, joka kehottaa katkaisemaan pölyisellä lattialla kiemurtelevan johdon. Se on kuin ivallinen käärme paratiisin puutarhassa. Saan kuitenkin hillittyä itseni. Eikä tämä ole mikään paratiisi.

Työpöydät täyttyvät papereista viimeistään aamupäivällä. Jokainen niistä sisältää riveittäin koukeroista ja vaikeaselkoista tekstiä. Asioita, jotka täytyy hoitaa.

Mikä ihmeen paikka tämä edes on? Mitä teen ahtaassa arkistohuoneessa keskellä kirkasta kesäpäivää? Minun pitäisi olla kotona. Äitini tulee huomenna käymään. Vai oliko se sittenkin vasta ensiviikon maanantaina? Sataako ulkona lunta? Miksei täällä ole ikkunaa? Huomenna on maanantai. Maanantai tulee sunnuntain jälkeen. Nyt on sunnuntai ja minä järjestelen papereita hämärässä toimistossa. Olenko muka täällä töissä?

On hiljaista. Nainen alkaa hakata kämmenillään viileältä tuntuvaa ovea. Hänen silmänsä ovat pyöristyneet suuriksi, niissä vilahtaa pelko. Kellon viisarit jatkavat matkaansa arkistohuoneen ulkopuolella. Puhelin ei soi enää, ei ole koskaan soinutkaan.

Jospa uni auttaisi. Käpertyisin tuonne sanomalehtikasaan. "HUHUU! ONKO SIELLÄ KETÄÄN?" Ei vastausta. Tietenkään kukaan ei ole täällä viettämässä sunnuntaita. Niin, paitsi minä.

Pian joku tulee, ihan pian.

Nainen rauhoittuu. Hän istahtaa lattialle ja pureskelee huomaamattaan kynsiään. Hänen katseensa vaeltaa ympäriinsä, eikä tiedä minne asettua. Hän yrittää muistaa päivämäärän ja äitinsä, muttei onnistu keskittämään ajatuksiaan tarpeeksi. Joku tarkkailee hänen liikkeitään, ihan varmasti. Nainen sulkee silmänsä ja alkaa hyräillä lempisaippuasarjansa tunnusmusiikkia.

Paljonkohan kello mahtaa olla? On täytynyt vierähtää useita tunteja. Olenko edelleen unessa? Nipistys.

Silloin hän näkee jotain eriskummallista. Sellaista, mikä ei kuulu tunkkaisen paperivuoren uumeniin. Nainen hieroo silmiään. Hänen katseessaan on pilkahdus epäilyä ja vastahakoisuutta. Lopulta hän purskahtaa räkäiseen nauruun.

"MITÄ KUMMAA TÄMÄ TARKOITTAA? Olenko nyt sitten lopullisesti pimahtanut? Haluatte vain, että myönnän sen. Te kierot kujeilijat, TULKAA ESIIN! JÄRJESTÄN TEILLE POTKUT!" Miksi huoneen nurkassa makaa kuollut miekkavalas? En kai minä… Ei, en olisi jaksanut raahata sitä tänne. Minähän pidän valaista. Huone on niin pieni, miten se mahtuu tänne?
Nainen kävelee ruumiin viereen. Hän silittää valaan mustavalkoista, sileää pintaa ja kastelee kyynelillään tämän haljenneen pyrstön.

Me olemme molemmat ansassa.

Yllättäen huoneen lattia alkaa lainehtia. Vesi on lämmintä ja rentouttavaa. Nainen kiipeää vikkelästi pienen, mutta jykevän arkistokaapin päälle ja luo silmäyksen valaaseen.

"Vie minut pois täältä!"

Huone täyttyy nopeasti vedellä ja naisen on pakko sukeltaa. Hänen kätensä hapuilee otuksen kuonoa, sen karheaa kieltä ja teräviä hampaita. Suu on auki, muttei kauaa.

Nainen kiroaa. Hän ei muista sanoja hengityksen pidättäminen, vaan jotain ihan muuta. Vesi tunkeutuu sinne minne sen ei pitäisi.

Vesi?

Inhoan verta. Pyörryin kerran nähdessäni pikkusiskoni polveen tulleen ruhjeen. Sitä oli joka paikassa. Varpaiden välissä, lakatuilla kynsillä, vaalealla kaakelilattialla, korkeilla poskipäillä, kullanruskeilla hiussuortuvilla, suupielessä… Ajoiko hän liian lujaa pyörällä? Ilmapallo kädessä. Ei hän voinut. Siitä on niin kauan. Enkä edes halua muistaa.

Nainen istuu ikkunalaudalla ja katsoo kaupungin värivaloja. Kadulla vilisee ihmisiä, heillä on koreasti kuvitettuja lahjapaperikääröjä laukuissaan. Parrakas mies pysähtyy ruokkimaan puluja. Hän ottaa ruskeasta paperipussista vaalean leipäsiivun, musertaa sen ja heittää lintujen joukkoon. Niitä se ei näytä kiinnostavan. Pulut tepastelevat hetken paikoillaan ja syöksähtävät sen jälkeen miehen kimppuun, peittäen tämän kokonaan.

Jos olisin ihan hiiren hiljaa, enkä edes hengittäisi, saattaisin kuulla huoneen ulkopuolelta kuiskauksen: "MIKSET VAIN KÄÄNTÄNYT KAHVASTA?"