Alusta

Pimeässä tyrmässä,
melkein kuin häkissä
tiukasti kahlittuna
ja maailma murrettuna
makasin sellini lattialla
sydämeni täysin hajalla.

Ei siihen tarvita
minkäänlaisia vartioita
kun pimeyden suita kuuntelee
ja itsensä tuomitsee,
silloin kuivalla maalla hukkuu,
toivoo kuolevansa kun vain nukkuu.

Hyväksyin kaiken,
rangaistukset, kidutuksen,
jotka demonini järjestivät,
tuomituthan syystä kärsivät,
ja ilman syytähän ei tule tuomiota
- kuinka muuten kohdella luopiota.

Jossain välissä kuitenkin,
hiljaisia kuiskeita kuuntelin,
jotenkin tyrmään tulikin toinen
vaikken vieläkään ymmärrä mistä moinen,
kertoi "et tätä ansaitse,
kahleesi jo katkaise!"

Selkärankaan hakattu
jo aikoja sitten opittu
ei sitä mennä muuttamaan
ihan tuosta noin vaan,
kuinka outoa onkaan,
että toinen jäikin odottamaan.

En tajua miten tuo toinen ei paennut,
ei missään välissä kai edes aikonut,
ja jäi luokseni
ja taisteli niin kovin vuokseni
vaikka kahleet olivat kiinni tiukasti
ja toivoni liekki paloi vain niukasti.

Eihän hän minua tuntenut
ei edes aiemmin tiennyt,
tutustui silti ja kannusti
kunnes sydämeni minulle tunnusti:
kuin enkeli on tämä toinen,
harvinaisuus on moinen.

Ja huomaamatta,
kai vähän myös luvatta,
kaksi sydäntä alkoi laulaa
hentoisesti ja hiljaa
samaa sävelmää,
ylistäen löytynyttä ystävää.

Kahleet mursi laulu tuo,
kävelin varoen toisen luo
ja tartuin häntä arasti kädestä
laulun edelleen kummutessa sydämestä:
se laulu soi edelleen
alustaan ikuisuuteen.

Käsi kädessä on kuljettu,
matkattu ja vaikeudet nujerrettu.
Ja jos horjutaan tai kaadutaan,
silloin myös yhdessä noustaan.
Koska enkeli, ilman sinua
ei olisi minua.