Jälkiä jättämättä

Yhtenä päivänä sä vaan olit kadonnut.

Luen runoja, joita tiesin sun ennen lukeneen ja herkistyneen. Luen sinusta runoja. Sä olet siellä, mutta sä et ole enää täällä.

Sä et ollut Facebookissa.

Sä et ollut missään kuvissa.

Et siis missään.

Ja ennen olit niin kaikkialla.

Se on niin kummallista, kuinka alat tuntua unelta. Tältäkö mun tänhetkinen elämä tuntuu, kun aikaa kuluu toiset seitsemän vuotta? Oon taas uusi ja kaikki mennyt utuista. Luulin, että pysyisit aika kirkkaana.

Kaikki oli niin kipeää ja sotkuista. Ja sä olet vaan poissa.

Oli aika, kun rukoilin, ettei kukaan kertoisi susta mitään. Edes sun veljesi. Ja nyt sun veljesikin on poissa.

Missä te menette, mitä te teette? Mun ei tarvitse tietää ja tavallaan kiinnostais tietää, ootteko te enää edes olemassa.

Olitteko koskaan.

Ihan helvetin kummallista. Oon asunut teidän kotona, mulla on teidän vanha kahvikuppi yhä hyllylläni. Se tuntui joskus niin tärkeältä paikalta, tärkeältä ajalta. Tärkeältä kahvikupilta. Tärkeältä muistolta. Nyt se on hädintuskin enää edes muisto.
Juostiin ilman housuja ympäri taloa. Se nauratti. Nukuttiin olohuoneessa. Valoa keittiöstä. Joskus sun entinen kumppani nukkui siellä sun kanssa ja mä nukuin lattialla. Kummallisia aikoja. Olin niin hiljaa kaikesta. Veljesi oli mun kaikkeni. Ja miten mä kuolin, kun se lähti. Ja miten enää en edes välitä.

Muistan sun kylkiluut, muistan suun kaaren ja ne arvet. Näytti aina, että hymyilisit pimeässä. Nukuit, kuin makaisit arkussa. Sellaisia mä muistan kyllä, niitä näitä. Tiedän siis, että olit olemassa. Muistan meidän keittiön Munkkiniemessä. Muistan ”Steamerit”, joita teit mulle meidän kahvikoneella, jotta saisin kalsiumia. Lääkäri oli huolissaan mun arvoista, ne oli kaikki liian alhaalla. Sä istuit lattialla ja pelasit Playstationia ja mä sain unihalvauksia. Me huudettiin ja paiskottiin tavaroita ja naapureilla oli kamalaa. Mä juoksin aina Nesteelle neljältä aamulla ja join Cokista ehkä? Tai kahvia? Ja sä hait mut sitten sieltä ja me käveltiin hiljaa Huopalahdentietä itku silmässä molemmilla ja nukahdettiin hiljaa, katuvaisina. Mä uskon, että me molemmat oltiin niin pahoillamme kaikesta.

Ja niin jatkui kolme (?) vuotta kummallisena. Aina kun uskalsin ottaa jonkun sydämeeni, sä tulit kertomaan, että olinkin ainoa, ketä rakastit ja haluat mut takas. Puhuit siitä yhteydestä, joka meillä oli. Eikä kukaan ymmärtänyt mua paremmin. Sä löysit kumppanin ja me viestiteltiin silti aina vähän jotakin, tavallaan ystävinä ja tavallaan rakastajina. Ja te muutitte yhteen ja sun kumppanisi vihasi mua ja mä ymmärsin niin hyvin, miksi. Ja mä katkaisin meidän välit. Ja kuitenkin löysin itseni Tampereelta.

Istuttiin jonkun randomin kodissa ja me maattiin lattialla ja ei koskettu toisiimme, mutta tunnettiin toisemme koko yön eikä nukuttu silmäystäkään. Vain maattiin siinä ja tunnettiin toisemme. Aamulla saatoit mut bussiin, siis tosi aamulla, joku kello kuus. Halattiin. Ja sen jälkeen me ei nähty enää. Jossain vaihees estin sut kaikkialta, kun taas kerran halusit kertoa, kuinka vähän ansaitsen mitään. Kuinka säälittävä olen. Halusit olla mun lasteni isä ja seuraavana päivänä kerroit, ettei kukaan koskaan rakasta mua. Koska pelkäsit kuollakses, ettei kukaan koskaan rakastais sua.

Missähän meet nyt? Ootko ees olemassa? Saitko apua?

En osaa edes kuvitella, että kohdattaisiin jossain randomisti. Ja mitä siitä seuraisi. Ei mitään?
Vai tajuaisko sitä edes, et toinen on siinä, ennenkuin toinen onkin kadonnut jo väkijoukkoon.
Moikattaisko? Juteltaisko?
Jäisinkö paniikissa höpöttämään ja sen jälkeen muistaisin, etten halua olla missään tekemisissä sun kanssa, en antaa mitään viestiä siitä, että hyväksyn mitään, mitä teit tai sanoit. Sitten katuisin omaa reaktiotani. Jälkeenpäin pohtisin kymmeniä eri skenaarioita, kuinka oisin voinut hoitaa sen tilanteen paremmin, edukseni. En kuitenkaan pysty tähän valmistautumaan edes leikilläni, sillä en tiedä, näenkö sua enää missään.

Ootko edes missään.

Tampereella yhä, et koskaan päässyt Hervannasta. Yhä sohvalla pelaamassa pleikkaria. Koska masennus ja messiaana olo on niin hankalaa.

Vai ootko missään.

 

Miten joku ihminen voi jättää sellaisia jälkiä, jättämättä mitään.