Aamuyö hakunilassa

– kiitos käynnistä, ja hyvää yötä!
– juu, kiitos samoin sinulle.
Mitenköhän tuo portsari edes jaksaa vaivautua toivottelemaan mitään noin epätodennäköistä, kun tietää varmasti, että hyvä yö on jo jokseenkin sukupuuttoon kuollut käsite täällä hakunilassa, jossa sireenin ääni on tutumpi kehtolaulu, kuin Sininen uni. No onhan se tietysti mukavampaa poistua baarista muutama kaunis sana korvassa, kuin leikkiä lähtöhetkellä lintua, ja todeta ettei asfaltti ole todellakaan mikään paras mahdollinen laskeutumispaikka, joka muuten sekin on täysin normaali poistumistapa täälläpäin.

– hyvaa ilta! Mita sina otta?
– tota noin, pistä vaikka yks kerroshamppari.

Joskus tuntuu, että nämä ikääntyneet Korealaiset grillimyyjät ovat ehkä ainoat selvät ihmiset koko lähiöstä, ja ainoat jotka todella edes yrittävät selvitä omillaan. Ei voi kun nostaa hattua, ja syödä mukisematta, vaikka ruokamyrkytyksen vaara onkin aina olemassa. No mitä väliä, ei siihen kuole.
– kiitos paljon, oli hyvää
– kiittos, ja nakemmiin.

Katsos vaan, tätä sadettahan tässä jo odoteltiinkin. Se tekee hyvää luonnolle, ja herättää eloon myös kaikki ne väsyneet kulkijat, joiden mielestä ojan pohjalla on ihan yhtä hyvä nukkua, kuin omassa sängyssä. Tämä voi tietysti myös olla totta, jos miettii miltä näyttää sänky, jossa sama pölypunkkiyhdyskunta on asustellut jo useamman vuoden, ja joka on kyllästetty oksennuksella, ja kaikilla muillakin mahdollisilla luontaisilla eritteillä. Sieltä ne nousevat, kuin elävät kuolleet, ja haisevat samalta, kuin meidän roskakatoksen biojätelaatikko, silloin kun roskakuskit olivat viikon lakossa.

– Hei kaverrri, voizsä jeesaa vähän? – Tarttisss tulta! Vapiseva käsi tärisyttää viimeisetkin purut sätkästä, ja lasittuneet silmät piiloutuvat mustien luomien taakse, pään pudotessa rinnuksille. Huulilta livahtaa vielä muutama epäselvä kirosana ennen korisevaa huokausta. Sytytän yhden tupakan ja sujautan vajaan askini kaverin risaisen tikkitakin taskuun.
– ota tosta, se palaa jo! Jotenkin tuntuu niin hyvältä, kun voi edes jotenkin auttaa noita ihmisiä. Mä voin ihan hyvin kävellä aamulla kioskille ja ostaa uuden askin tupakkaa, kun taas tuolla kaverilla tuskin on rahaa edes koulukirjoihin, saati sitten muihinkaan viihdykkeisiin, koska alkoholisoitunut yksinhuoltaja-äiti käyttää kaikki työttömyyskorvauksensa omien tuskiensa vieroittamiseen.

Otan taksin lennosta, ja suuntaan kohti kotia.

16-vuotias, ja tuossa kunnossa. Ei mene kovin hyvin! Jos tästä lähiöstä löytyisi edes yksi täysin raitis alle parikymppinen, se varmaan kiidätettäisiin museoviraston toimesta kansallismuseon lasikaappiin, kaksipäisen vasikan viereen. Toisaalta, miten voi odottaa, että täällä kehittyisi mitään normaalia, kun ketään ei kiinnosta, mitä täällä tapahtuu. Ihan sama keräilevätkö lapset pullonkorkkeja vai ysimillisen hylsyjä. Tärkeintä on, että pysyvät poissa jaloista, ja antavat äidille ja isille juomarauhan.