Ilmapallo

Nykyään tunnen olevani ilmapallo,
samaan aikaan tyhjä ja täysi.
Sisällä niin valtavasti surua, tuskaa,
vihaa, itkua, kipua...
Toivottomuutta, voimattomuutta, yksinäisyyttä.

Se ei kuitenkaan näy ulospäin.
Sisintäni peittää kuori,
kuori, joka on niin vahva,
etten saa mitään sisältäni ulos.
Silloin tunnen olevani sisältä tyhjä.
kuin olisin jo sisältä kuollut.

Leijailen tyhjänä paikallani,
en pääse mihinkään,
kuljen minne tuuli minua vie.

Joskus toivon, että puhkeaisin,
pääsisin vapauteen.
En olisi enää tyhjä enkä täysi.
Tai että leijailisin vapauteen.
Mutta jokin pitää vielä narusta kiinni,
enkä pääse irti.
Ote on kuitenkin heikko,
ja voi irrota koska tahansa.

Tuntuu siltä kuin en tuntisi enää mitään,
vaikka samalla tunnen kaiken.
Kuin kantaisin koko maailmaa harteillani,
ja pienikin paino lisää on liikaa.
Juuri silloin kärpänen istahtaa olalleni.
Tunnen, miten vajoan alaspäin.
Yritän päästä takaisin, mutta en pääse.

Vajoan alemmas pohjattomaan kuiluun.
Alkaa tulla pimeää ja kylmää.
Miksi kukaan ei näe minua?
Miksi kukaan ei nosta minua ylös?
Tunnen, ettei tästä ole enää ylöspääsyä.
Menetän uskoni.

Edelleen sisältä tyhjä ja täysi,
en itke vaikka haluaisin.
Poispääsystä ei tietoakaan.
Antaudun ja vajoan pikkuhiljaa alaspäin,
alaspäin kohti pimeyttä ja tyhjyyttä.

Pudotessani kuilua pitkin alaspäin,
naru takertuu kivenkoloon.
Olen jumissa.
Katson ympärilleni,
olen yksin,
alhaalla pohjaton pimeys,
ylhäällä enää pieni pilkahdus valoa.

Huudan apua,
mutta kukaan ei kuule.
Minulla on kaksi vaihtoehtoa:
Yritänkö päästä irti ja jatkaa vajoamista,
vai yritänkö heilauttaa itseäni kuilun seinämään,
jotta puhkeaisin?
Silloin kaikki olisi ohi.

Olen toivoton,
enkä tiedä mitä teksin...
Odotan...
Yksin, pimeässä, jumissa, vailla toivoa...
Vain odotan...