Parhaaksesi

Jo pari viikkoa olen sua nähnyt.
Aina pieninä vilauksina jossaki.
Et päästänyt lähellesi, juoksit pois.
Vaikka yritin ottaa susta selvää.

Mietin, mitä oikein on tapahtunut.
Miksi liikut näillä seuduilla?
Mikä sut on ajanut pois kotoasi?
Vai oletko eksynyt? Hukassa? Karannut?

Vastausta en vain saanut millään.

Eilinen kuitenkin kaiken muutti.
Lähestyit minua, varovasti, arkana.
Kutsuin sua luokseni todella lempeällä äänellä.
Annoin sulle aikaa totutella uuteen tilanteeseen.

Vähitellen aloit lähestyä, kuitenkin pakoreittiä etsien.
Askel kerrallaan, jatkuvasti ympärille pälyillen.
Päästit arkuutesi pikkuhiljaa katoamaan.
Viimein annoit mun pitää sua hyvänä, sylissäni.

Olit vieläkin peloissasi, vapisit, työnsit mua kauemmas.
Mä tyynnyttelin sua, rauhoittelin parhaani mukaan.
Annoin sulle sen mitä tarvitsit. Lämpöä, huolenpitoa.
Sydän vuosi verta, kun näin, miten kaltoin sua oli kohdeltu.

Vaikka yritinkin olla pelastajasi, sankarisi, tiesin sen.
Etten voisi olla sinulle se oikea, se arjen huolenpitäjä.
Mun oli pakko päästää sut pois, päästää irti sinusta.
Kova päätös tehtäväksi, mutta silti pakollinen hetki.

Sä et tainnut edes tajuta mistä oikeen on kysymys.
Sut vietiin autoon, ilman vaihtoehtoja, ilman selityksiä.
Se oli vaan pakko tehdä näin. Ei ollut muuta keinoa.
Matka sujui hiljaisin tunnelmin. Lumisateessa, illan pimentyessä.

Sua vastassa oli aivan ihanan lämmin ihminen, oikea aarre.
Susta alettiin heti pitää huolta. Sait suojan, turvan, rakkautta.
Mä toivon, että sun elämä olis tästä eteenpäin onnellista.
Toivon, että saat hyvän kodin ja turvallisen elämän.

Mutta en unohda sua koskaan...