tiiti82

Kun sinut ensi kertaa kohtasin niin sydämeni oli kuin tyyni kirkas lähteen pinta jonka syvyyttä vain niin harvat ja valitut olivat edes päässeet lähelle katsomaan tai edes sen tyyntä pintaa rikkomaan kunnes sinä tulit ja sen pinta alkoi heti väreilemään.

Kuin kevyt lämmin tuulen vire sinun pelkkä läsnäolosi sai sydämeni tuntemaan kummaa lämpöä ympärillään.

Ja joka kerta kun sinut vain näinkin, sydämeni pinta alkoi heti väreilemään ja rauhoittui tyyntyen vasta kun olit lähtenyt pois luotani...

Jättäen jäljelle vain ison ikävän ja kaipuun siihen että saapuisit taas uudestaan, tuoden tuon ihanan lämmön sydämeeni.

Toivoen että sen tyyni pinta menisi jälleen rikki värähdellen ja väristen herättäen ja tuoden sydämeni syvyyksissä kauan odotelleet tunteeni pintaan.

Kun sitten sain sen armon ettet vaan enään kyläilyt sydämeni lähteen luona vaan saavuit sinne jäädäksesi ja juodaksesi lähteestäni niin sydämeni lähde alkoi kuohua ilosta ja onnesta sekä rakkaudesta sinuun.

Kun sain viimein tuntea sinun kosketustasi ja hellää puhettasi jota olin niin kauan odottanut ja mistä olin vaan uskaltanut haaveilla oli kuin koko pieni sydämeni lähde olisi alkanut kiehua, vuotanut ja läikkynyt samalla kertaa yli äyräiden kuin tulvan lailla, saaden tunteeni esille tavalla mitä vain niin harvoin olen saanut kokea.

Olen niin kiitollinen siitä ajasta jolloin tunsin sydämeni elävän... kaikella tavalla.

Mutta nyt kun sinä olet poissa...

Olet lähtenyt ja jättänyt sydämeni autioksi ja hiljaakin hiljaisemmaksi... kuin kuollutta olisi ja sydämeni vesi on jo pikku hiljaa alkanut viilentymään...

Vain enää pelkkänä haikeana muistona muistan sen sinulle lämmentyneen ja ylitse kiehuneen...

Nyt sen äärellä enää vain muistelen ja pidän pientä toivoa yllä että vielä joskus sydämeni saisi kokea uudestaan tuota lämpöä ja kiehumista, kuin että se tästä lähin enää jäisi vain tyyneksi pinnaksi missä mikään ei saisi sitä enää koskaan väreilemään tai värisemään.