Rannaton

Makasin suihkun lattialla. Kylmä lattia painoi vasten kylkeäni, mutta sateen lailla tuleva lämmin
vesi teki tilan lähes mukavaksi maata. Kuvittelin näyttäväni halpojen kauhuelokuvien
suihkuun menehtyneeltä ruumiilta ja nousin ylös ottaen valkoisesta posliinista tukea.

Ruumiilta oloni oli viime päivinä tuntunutkin. Kotini oli minulle tätä nykyä pelkkä nukkumapaikka, jos siis nukkua kerkesin.
Viimeksi eilen olin vakuutellut, kuinka haluan nyt ennen kaikkea luoda uraani ja keskittyä oleelliseen. Olin vakuutellut, kuinka oikeasti rakastan numeroita ja kauppatieteet ovat elämässäni ”se juttu”. Mutta nyt. Nyt mietin vain, onko huomenna pakko hypätä takaisin oravanpyörään?

Tuijottaessani peilistä mitäänsanomattomia kasvojani, tunsin sen, josta olin kuullut vain puhuttavan. Tyhjyyden.

Kuivasin hiukseni ja astuin ulos kylpyhuoneesta. Katsoin hiljaa asuntoani.
Tiskipöydällä seisoivat vielä yksinäisinä kauniit suomalaisen muotoilun lasit, joista oli eilisen poikkeuksellisen vapaaillan kunniaksi nautittu tammitynnyrin maustamaa laatusiideriä ja pienpanimo-olutta, ja suunniteltu kunnianhimon ja alkoholin päihdyttämänä sitä parempaa tulevaisuutta.

Katossani loisti kristallikruunu ja seinän peittävä taulutelevisio herätti kateutta erityisesti miesten keskuudessa. Mutta katsoessa pintaa syvemmälle, jääkaappiin tai komeroon, ne loistivat tyhjyyttään.
Asuntoni oli klisee elämästäni. Kaunis ja koristeellinen kermakakku, jonka sisällä oli mitäänsanomaton kakkupohja.