Mahlasydän

KOUKUSA KIRJAIMIIN

Minulla on ollut viha-rakkaus -suhde kirjaimiin jo pienestä pitäen.

Lapsuudessani ei tunnettu käsitettä luki-häiriö, mutta ei muitakaan oireyhtymiä tai tarkkaavaisuushäiriöitä. Tyhmä sai rehellisesti olla tyhmä, laiska tai muuten vaan omituinen. Sellaiseksi tunsin itseni sata kertaa ensimmäisellä luokalla, kun olin viimeisten joukossa, jotka oppivat lukemaan. Tankattiin ja tankattiin aabeeceetä seitsemän veljeksen tyyliin, mutta sanojen maailma ei auennut. Voi sitä epätoivon tunnetta, kun ruskeasta kaapista vähenivät harmaakantiset virsikirjat, jotka opettaja antoi palkaksi Hyville Oppilaille. Itse änkytin ja häpesin parin poikapolon kanssa monta kuukautta kärsivällisyyden kadotessa naisopettajan äänestä. Ikuisuuden kuluttua koitti sekin riemun päivä, että koko lause meni prikulleen oikein! Ei pientä vaatimatonta virsikirjaa ole koskaan enemmän arvostettu ja rakastettu kuin sinä päivänä.

Kun lukeminen vihdoin luonnistui, niin nenä on ollut kirjoissa kiinni senkin edestä. Lasit huurussa on luettu fantasiat, kivet ja linnat, öiset dekkarit tai jonninjoutavat tietokirjat. Kirjallisuutta on ahmittu - joskus jopa ymmärretty - ainakin kahdeksan Kiinan muurin verran. Nuoruuden innolla on ensimmäiset rakkausrunot rustattu vihkoihin ja käsiala näyttää yllättävän siistiltä, ymmärrettävältä. Itse sisältöihin täytyy suhtautua lempeän ymmärtävästi. Se nuoruus - tiedättehän?

Luki-häirikkö ei olekaan iskenyt vanhanaikaisen kynäilemisen aikana. Mutta jotain kummallista alkoi tapahtua yläasteella, kun valinnaisaineena oli konekirjoitusta (niillä antiikkia!antiikkia! - romuilla). Malliteksti oli selvää suomea, mutta minun paperini alkoivat täyttyä eksoottisilla muinaisnorjan tarinoilla ja kalevalaisella runomitalla. Ei mitään tolkkua! Muiden tulevien supersihteerikköjen naputellessa viidettä tehtäväänsä tämä tyttö se itki (useimmiten) ja nauroi ensimmäisen painajaisensa kanssa. Kello kävi, verenpaineet kohosivat eikä kidutuskone totellut. Opettaja joutui puremaan poskihampaansa lommoille pitäessään naamaansa peruslukemilla. Kokeista pääsin nurkkalistaa hipoen läpi vain myötätuntoisen rehtorin avustuksella. Aivan, sellaistakin joskus tapahtui kauan, kauan sitten Pirkanmaalla.

Jostain esiäidin sisu on tarttunut pirtaan niin, että kirjoittaminen ei ole tuohon pieneen ongelmaan tyssännyt. Onneksi intohimo ei vienyt tieteellisen tutkimuksen luo: mitähän uusia kasvi- tai eläinlajeja olisinkaan synnyttänyt latinankielisillä nimillä opo-oppi-operoidessa? Nykyään lattiat peittyvät käsin raaputetuista papereista, jotka odottavat hiljaa huokaillen vuoroaan käsittelyyn. Tietokoneen näppiksellä helppokin teksti sitten näpytellään hitaasti, tarkoitan siis todella hitaasti ja hartaasti julkaisukuntoon. Rakkausrunojen sivustolla ei allekirjoittanut käytä mitään silmiä hivelevää muotoilua - kaikki energia menee oikeinkirjoituksen hallintaan. Ei siinä riitä enää mielenrauha tekniikan kanssa pelehtimiseen. Useimman runokyhäelmän nimeksi sopisi "Eiku Eiku Nooh". Ei tunnu missään, vaikka viisi innokasta runoilijaa saattaa odottaa omaa vuoroaan, kun tämä kijou-kirkou-kirjoittaa runonsa valmiiksi.

Joskus tulee tekstiä laitettua muuallekin ja oikolukija olisi tarpeen. Vuosia en kehdannut näyttää kenellekään omia tekeleitäni. Itsekritiikkini on korkeampi kuin Stadionin torni. Vanha ystävä tarjoutui katsastamaan pahimmat virheet ja samalla tuli uudelleen opeteltua sähköpostin liitetiedoston lähettäminen - samaan osoitteeseen, kiitos. Toisaalta murrebuumin vallitessa voi aina ylpeillä vaalivansa vanhaa hämäläispirkkalais- kulttuuria ja autenttisuuden vuoksi säästävänsä konsonanteissa tai taivuttavansa sanoja aggressiivissuffektin imperfektiin. Täydestä menee, kokeilkaas vaikka!

Päivän venyessä jälleen yllättävästi iltaan palaan lyhyeen ilmaisuun:

Minun kiorani villisti laukaavat
elämän kuolusa viettinsä hukkaavat.
Sisuni ei pienistä myrheista vähene
suteni varjo vierellänii kävelää.