Napitus ja Tantarella - osa 2

Ensimmäinen tarina

Kauan sitten, silloin kun vielä lehdet kuiskivat salaisuuksiaan ja maa puhui ihmistenlapsille, elivät suuren metsän reunalla kaksi pientä lasta. Silloin kaikki oli vielä hyvin ja ilo täytti päivät taialla. Nuo kaksi onnellista lasta, Napitus ja Tantarella hymyilivät kilpaa auringon kanssa ja kuuntelivat sinikellojen laulua.

Ja ne laulun sanat muistaa Napitus vieläkin.

"Voin kulkee valoon pimeest' näin,
kun kuljet aina vierelläin -
sä sanat lausut voimaks' ain
ja niistä punon laulun vain -

Tuo sävel uusii liitoinkin,
niin siivet kasvaa sieluun siin -
Jo mainen hämär' katoo tuol',
kun nousee toivoin aamun vuos' -

Kas - katso tuolla kohoaa,
jo vuorten takaa uusi maa -
Sin' matkaim' suunta siintääkin,
tuu - lennä kanssain pilvihin -

Mis' aamuin kaste pesiikin,
tuo kasvun sanaim' siimeksiin -
ei enää mustaks' murhe saa,
kun kaukain kaks' nyt kohoaa"

Sinikellot lauloivat noille pienille aamun kasteessa kutsuvia sanojaan suuren ja lempeän äitimaan kämmeneltä. Sanat tallentuivat lasten sisimpiin syvälle, eivätkä lähteneet ikinä omille teilleen. Eväät syvältä elämän sylistä oli annettu ja Napitus ja Tantarella olivat vapaita lähtemään omalle polulleen.

Niin lähtivätkin Napitus ja Tantarella kulkemaan uutta polkua kohti nousevaa aamua, kirjasivat mieleensä sädehtivät valokiilat puiden lomassa, puron musiikin ja kaikki metsäisen maan tuoksut. Kunnes yhtäkkiä huomasivat ihmeellisen puun. Ihan kuin samasta siemenestä olisi versonut kaksi erilaista. Nuo kaksi kasvoivat niin lähekkäin, että rungot olivat kiinnittyneet toisiinsa saumattomasti. Lapset ihailivat yhteen kietoutuneita oksistoja. Tuon vihreän kauneuden suojassa olisi turvallista levähtää.
Vaan lasten sulkiessa silmänsä pieneen lepoon, veivät hämärän varjot Tantarellan mukanaan. Kuljettivat kauas surujen saarelle, eksyttivät yksinäisyyden ja unohduksen poluille, eikä Tantarella enää muistanut pientä veljeään. Vain ikävä jäi asumaan sydämeen. Pieni muisto kädestä kädessä.

Aamu

Napitus heräsi aamu-usvassa laulavaan lintusen ääneen. Pieni sirkutti tohkeissaan, aivan kuin sillä olisi asiaa. Poika katsoi ihmeissään ympärilleen. Sisarta ei ollut missään. Yhtäkkiä lintu avasi sanaisen nokkansa ja lausui:

"Tuolt' öisen taivon valosta,
jo tuli kauheest' palosta -
se mörkö öinen pimeyden,
mi' sanoi sinun siskolleis';

Jo on sun aikas nousta taas,
silt' astumaltais' polult' taas -
tää vie nyt sinut muistois' taa,
mis häivähdys ei valostkaan -

en käske kahta kertaa tuos,
vaan olet mukain' silti myös -
vaik' et niin halais' kuitenkaan,
siis' tullos' öiseen kotomaah'n"

Napitus melkein halkesi hämmästyksestä, hän ei ollut kuullut ikinä eläinten kertovan mitään, saati sitten asiaa. Kun sai kerättyä itsensä, kysyi-

"Mikset heti herättänyt, olen aina tiennyt, että Tantarellan polku viuhtoo myräkän lailla ja siksi pidän häntä aina tiukasti kiinni kädestään, etteivät yön olennot vie mukanaan?"

Lintu pyöritteli silmiään ja tokaisi.

"Se unteinhiekka aina on,
kuin liima - pitää sielus tuon -
niin sikeästi pilttuussaan,
siel' sinessä vain unteinmaan -
siks' saanut en mä hereil' sua,
vaik' karjuin korvaas' helin suin -
oot' kumma pieni poika niin,
kun nukutkin, kuin kanto siin!"

Napitus naulitsi katseellaan linnun oksalleen.

"Älä sinä tipi herjaa, en minä ainakaan kuorsannut! Minne se öllimönkiäinen vei Tantarellan? Tiedätkö siitä mitään?"

Lintu suoristi arvokkaasti untuviaan ja virkkoi pää kenossa.

"Sä lauloit siis kuin mursu vaan,
vai oisko tuo sit murinaa -
mut sen mä sanaks' muotoilen,
et siskois' sielu kutsui sen -
Häl' murheen säe on syömmessään,
sit' tiedä en, mist' johtuu vaan -
kun unteins' maahan vaipuu hän,
niin karkottaakin elämän -
Siin' hiljaa laulaa lumoustaan,
kuin punoo tien siin' tuonelaan.
Se mustast' kutsuu murheen tuon,
mi' oli hällä syntyin' puol' -
sielt' kantoi taakan valtaisan,
pien siskos' hento matkassaan."

Napitus vaipui mietteissään istumaan.

"Minä kyllä arvasin tuon, vaikkei ikinä puhuttu siitä. Kaikilla meillä on taakka mukanaan, mutten osannut oikein sitä solmua häneltä avata. Voi, toivottavasti ei ole liian myöhäistä. Hei lintu, miten sinä tiedät tuon kaiken? Mikä sinun nimesi on? Kai sinulla nimi on, kun osaat puhuakin?"

Silloin lintu vakavoitui ja virkkoi takaisin.

"Ei tarvii tietää nimeäin,
sun kun mä tiedän kaiken näin -
Kun lähdet matkaan, riittää se
vaan aikaa vähän on niin tiel -
Sun sisareis voi hiipuu pois,
kun unohduksen laulu soi -
Vaan vielä muistaa hänkin sun,
oot kuiskaus vain häl' korvis, kun -
jo sulje silmäis - kutsu pois,
mut varro, et saa sua se ei -
Vaan käteis siin vain ojenna,
sen näkee hän - voi tarttua -
ja vahva oo kuin tammi vaan,
kun pimeys sanaas tarraa taas -
Hän kuulee kyllä sanais siin,
mut lähtee et saa mukaan niin."