Epeli

Kuusikon kutsu

Rastas rupattelee, punarinta helistää, teeret pulajavat. Aarnikuusikossa on mystinen hämärä. Kuulen, kuinka maahisukkelit nauraa käkättelevät. Keijut korvat tarkkoina ukkojen juttuja kuuntelevat. Muurahaiset ovat kiivaassa työn touhussa, kun ne kiskovat hikipäin hirsiään. Toiset heistä kiikuttavat pihkapalloja pesäänsä.

Luonto, kaikkine ilmenemismuotoineen synnyttää jalostunutta mielialaa. Kun kävelee syksyisessä, lehdettömässä metsässä, tai näkee kesäisen auringon vilahtelevan pilvien lomitse, on hyvä istahtaa sammalmättäälle ja ajatella.

Arki on usein ahdistusta, sielun jalostumista, kurottumista ajattomaan valoon. Luontoelämykset ovat eräänlaiset Jaakobin tikapuut nousta tasoilta tasoille. Nähdä hengen katseella enemmän kuin muutoin näkisi, kokea enemmän kuin muutoin kokisi. On hyvä elää riemullisesti, kuin myös tuntea ikävää ja itkeä. Tunnetasolla voi tavoitella jalostuvaa henkisyyttä, sydämen puhtautta, ja pohjatonta viisautta. Jokaisen ihmisen elämässä on hetkiä, jolloin saa ikään kuin välähdyksen omaisesti aistia hipaisun, joka kannustaa mieltä laajentaa reviiriä, ehkä jopa avaruuden tasolle. Hipaisut ovat tuokioita, jolloin näemme tähtitaivaan sykkeineen ja Mustine - Aukkoineen.

Kun istuu kuusikossa sammalmättäällä ja kuuntelee rastaan jutustelua, on kolkuttajana hengen portilla. Luonto on oikea henkinen koti, suurenmoinen, puhdas ja kaunis.

Ruskopilvet, peilityynet joet ja järvet, värikkäät auringonlaskut, keltaiset kulleroniityt, hiljaiset metsät. Nämä kaikki ovat osa henkistä synnyinkodin maisemaa.

Tänään on Maaliskuun 12:s päivä v. 2009. Tästä eteenpäin noin kolme viikkoa, niin kuulen jälleen peipon riemun ja näen valkoisen joutsenparin lentävän siivet surahdellen pohjoiseen. Joutsenparin uljas lento on uskollisuuden vertauskuva tänä perheiden rikkoontuneisuuden aikana. Joutsenten liitto kestää kuolemaan saakka. Saakoon joutsenten siipien surina ja hopeatorvien sointi pysäyttää meidät ajattelemaan pyhiä arvoja, jotka ovat sekoittumassa saastaisen informaatiotulvan pyörteisiin.

Luonnosta voimme ammentaa mahtavia ulottuvuuksia, jotka ovat osa itseä, osa kosmista maailmankaikkeutta. Luonnon viestit ovat siemeniä kylvettäväksi monen kaltaisiin peltoihin, jopa kallioille ja ennen kaikkea sinne. Kalliokin, mitä muuta se on kuin savea ja hiekkaa. Kun aika kuluu, niin kalliokin murenee hienoksi kevääntuoksuiseksi hiesuksi tai saveksi, ajattomien kukkasten kasvumaaksi.

Luulen, että kun elämme eräitä vuosia, sisintämme kynnetään puuauroin. Riittävän syvä muokkaus takaa heilimöivän ja täyteläisen kasvun. Tärkeä lannoite saattaa olla ahdistus ja mielen kipu. Kipu eliminoi mielestä maaperän happamuutta. Omahyväisyys on ikään kuin suola-aavikko, johon on turhaa siemeniä nakella. Kun omahyväisyys murenee, niin siemenet itävät, nousevat taimelle, vahvistuvat, ajallaan kukoistavat ja sadoksi kypsyvät.

Kenties mieleen putkahtaa taikakukka mettisten ravintokasvi. Monesti viisaus saattaa eräiden mielestä olla kyläpöhköyttä, noituutta tai velhoutta. Tarvitseeko hupsuutta kyntää tai kylvää? Se taitaa kasvaa itsestään otollisessa maassa. Mikäli haluaa toimia ja olla hyödyllinen on oltava rohkea ja avoin. Sameat mielten kaivot on selkeytettävä ja sumeat aivot kirkastettava.

Revontulet leiskuvat, kevätvalo laajenee, sinihämärä lähenee, rastas rupattelee...

Illan tyyneydessä lammen peiliin kuvastuvat ikiaikaiset naavapartaiset kuusivanhukset.

Kevään kohinaa


Kevätvalo, vesipuro
muuttolinnut palajaa,
nokkosperhon lekuttelu
aamuhetken korostaa.

Kuusikossa, harmaa tölli
pöräjävä kärpänen,
sineen nousee savujuova
lentää aura kurkien.

Sisimmässä sykähtelee,
helähtelee kevätjää,
leikitsevä valonsäde
kristallissa välähtää.

Maasta nousee kukkameri
metsätähdet pilkistää,
latvuksessa laulaa rastas
juttelullaan pysäyttää:

"Kiva, saavuit holvisaliin
istu, mieti, kuuntele!
Nöyrin mielin Jumalaasi
hiljentyen palvele!"

Epeli